Kuningas ja ruusu

Luku 2: Heidän vuokseen

Valo heijastuu veteen, halkoo tiensä läpi sen kerrosten. Merenalaisen salin lattioilla läikehtii, kun valo piirtää kuvioitaan veden kautta. Remi istuu pöydän päässä ja katsoo hymyillen kaikkialta ympäröivää vettä, paksua lasia, joka estää vettä täyttämästä huonetta.

"Remi!" heleä ääni herättää Remin ajatuksistaan. Hän ponnahtaa ylös kohdaten vihreät silmät ja punaisen, korkealle sidotun kiharapilven. "Remi, sinun kirjeesi on noteerattu Valierissa."

Remi kallistaa päätään.

"Noteerattu? Lähettikö kontaktimme kuninkaanlinnasta minkäänlaista viestiä takaisin?"

"Ei lähettänyt."

"Selvä. Entä muut uutiset? Onko Kallasista ja Colarista kuulunut mitään?"

Hiljaisuus.

"Lune, sinun täytyy kertoa minulle, jos tiedät jotakin", Remi sanoo hiljaa astuen lähemmäs toista nuorta miestä.

"Kallasissa yksi meistä on jäänyt kiinni." Lunen katse kiertelee veden ja valon leikissä, välttelee Remin intensiivisiä silmiä.

"Hyvä on", Remi huokaa syvään, "hyvä on. Me emme voi muuta kuin odottaa."

"Sinä tiedät, mitä kiinni jääneille käy", Lune sanoo nielaisten. "Lapsikuningatar teloittaa heidät sekunneissa. Hän on aivan kuten veljensä."

Remin silmät siristyvät vain hetkeksi. Niin pieneksi, ettei Lune ehdi huomata. Lunen ei tarvitse tietää mitään siitä, mitä Remi ajattelee tämän sanoista. Kenenkään ei tarvitse. Tieto on pakko hajauttaa jopa omien kesken aikoina, jolloin mihinkään tai kehenkään ei kykene luottamaan, aikoina, joina henki on pelkkä hento kudelma.

"Kukaan ei ole kuten Endelion", Remi sanoo onnistuen pakottamaan naurua ääneensä. "Jos yksi meistä menehtyy, me tiedämme, että hän lähtee maailmasta kertomatta meistä sanaakaan. Niin kapina toimii."

Lune vetää tuolin alleen sanaakaan sanomatta. Valo leikkii yhä lattiassa, huoneessa ovat vain he kaksi. Hiljaisuus laskeutuu harsoksi harteille. Remi tietää sanoneensa jotakin, johon Lune ei voi yhtyä, jotakin, jota Lune ei kykene ymmärtämään.

Remi on aikeissa avata suunsa, puhua suunnitelmiaan auki, kertoa ne Lunelle vielä miehen istuessa hänen vierellään. Lunen vihreissä silmissä kiiltää, tämä vie sormen suulleen. Muuta ei tarvita. Remi vaikenee, katsoo Lunen pohjattoman vihreitä silmiä, jotka ovat kuin linnan puutarhan puut, kuin salainen paikka, jonne hän palasi yhä vain uudelleen.

"Minä tiedän, että meidän täytyy puhua käytännön seikat läpi myöhemmin", Lune huokaisee pyyhkien oranssin suortuvan pois kasvoiltaan. "Voisitko hetken, aivan pienen hetken vain olla minulle tässä. Tässä vain."

Remi vilkaisee taakseen, lasin takana vellovaan veteen. Sen takana odottavaan maailmaan, joka ei ole vielä valmis. Kello käy alituisesti, kapina ei hengitä, jos Remi ei ole antamassa sille suuntaa.

"Hetkeksi vain", Remi heltyy. "Mitä sinulla on sydämelläsi?"

Lune huokaisee jälleen.

"Minä olen huolissani sinusta."

Remin silmät suurenevat, pää kallistuu kuin linnulla.

"Minusta?" Remi heilauttaa kättään. "Meillä on suurempiakin murheita."

"Ei, Remi, kuuntele minua nyt." Lunen äänessä on voimakkuutta, jota Remi ei ole kuullut aikoihin. Edellisestä kerrasta on miltei kolme vuotta. Remi muistaa, kuinka Lune vakuutti tahtovansa mukaan kapinaan samaisessa veden ympäröimässä salissa.