Kuningas ja ruusu

Luku 10: Peili

Huuto kaikuu linnan korkeassa salissa. Endelion siristää silmiään, tunnistaa huutajan korkeista vokaaleista, raa'asta, pidättelemättömästä raivosta. Se kaikuu kaikkialla tilassa, ottaa sen haltuunsa kysymättä lupaa, kertomatta nimeään. Se vain on; riehuu kuin absoluuttinen voima.

"Lyra?" Endelion huhuilee astuessaan saliin. "Suokaa anteeksi."

Endelionin seuralaiset nyökkäävät tyynesti. Endelion tietää heidän tekevän työnsä loppuun, kuljettavan halutun aseen laivaan ilman sen suurempaa huomiota. He soisivat anteeksi hänen menonsa.

Aurinko on jo painunut taivaanrannan taa, linnan sävyt ovat pehmeät, mutta kylmät. Lyra ja Ingon seisovat kahden suuressa salissa, aivan sen keskellä, keskeneräisen kattomaalauksen alla. Ingon on vienyt kädet keholleen kuin suojaksi. Lyra vapisee ja huutaa, Endelion näkee edessään naisen sellaisena kuin tämä on – pitelemättömänä, villinä. Aitona.

"Lyra! Lyra, seis!" Endelionin ääni ei tavoita naista, kuninkaan läpi hulmahtaa kylmä aalto. Silloin, kun Lyra on tavoittamattomissa, tämä voi tehdä mitä tahansa. Endelion tarttuu Lyraa ranteista, pitää kiinni, vaikka tämä rimpuilee. Vuosia häntä vanhempi nainen on täynnä vihaa, joka ei osaa selittää itseään, täynnä suunnatonta, satunnaisesti purkautuvaa raivoa. Endelion hyssyttelee, koskee, yrittää silittää, mutta myrsky ei laannu.

Lyran valkea sormi osoittaa Ingoniin, jonka silmät seisovat päässä.

"Hän ei suostu puhumaan minulle! Mikä helvetti siinä on? Miksi te kaikki haluatte aina vain piiloutua valheisiin? Mitä te siitä saatte!" Lyra huutaa vailla varsinaista ääntä. Raivo on pelkkää raivoa, Endelion ei kuule Lyraa siinä.

"Lyra, tule tänne. Tule. Lyra, mennään hetkeksi sivummalle."

Kukaan ei tuijota, kun Endelion kiskoo Lyran Ingonin kimpussa. Kaikki tietävät, että kuningas seurueineen ei kaipaa ylimääräistä huomiota tilanteelleen. Endelionin lähipiiri on kaikkien tuntema. Mustalla merkittyjä ja hyljeksittyjä. Päähän potkittuja ihmisiä, joita kukaan muu kuin Endelion ei ole katsonut kahdesti. Hän on maalaillut asemansa pelastajana huolellisesti ja vaalii sitä kaikkialla.

Endelion yrittää etsiä vastauksia Ingonin katseesta, mutta yhteys on katkennut, Ingon on valahtanut päänsä sisään. Endelion palaisi siihen myöhemmin. Ensin hän pitää kiinni huutavasta Lyrasta, yrittää laannuttaa tämän raivon. Hänen ruumiinsa on kehtolaulu Lyran vihalle, lopulta nainen lakkaa huutamasta.

"Lyra...? Mitä tapahtui?" Varovainen, etsivä ääni. Mikä tahansa muu voisi palauttaa huudon Lyralle. Endelion kävelee lasinsiruilla.

"Minä esitin hänelle kysymyksen", Lyra sähähtää osoittaen suuntaan, jonne he jättivät Ingonin.

Endelionin sisällä läikähtää. Ingonille ei niin vain esitetä kysymyksiä.

"Kysyin häneltä, onko totta, että hän panee ruumiita. Yksinkertainen kysymys, eikä hän vastannut mitään, hän säikähti, mutta ei kuten ihmiset. Mikä hänellä on hätänä? Aiemmin hän ei halunnut koskea ruumiiseeni. Miksi ei? Kaikki miehet haluavat aina vain yhtä asiaa. Sinäkin haluat. Miksi hän ei halua? Minä vain kysyin häneen kohdistuvista huhuista! Mikä helvetti hänellä oikein on, kun hän ei voi vastata?"

Endelion vastustaa haluaan läimäistä Lyraa poskelle. Naisen kevyt puheenparsi tekee kaikesta entistä vaikeampaa, sotkee lankoja keskenään. Hämärässä Lyran silmät kiiltävät kuin mania ohjailisi hänen katsettaan. Karkeat sanat leijuvat ilmassa heidän välillään tehden siitä vaikean hengittää.

"Sinä et voi vain mennä kysymään ihmisiltä tuollaisia kysymyksiä", Endelion huokaa lopulta.

"Mutta se on totta! Miksi hän ei voi vastata, jos se on totta?"