Kuningas ja ruusu

Luku 1: Naamio

Aurinko on ehtinyt jo korkealle, kun Lilika kävelee puutarhaansa. Palveluskunta on ollut hereillä jo tunteja, kiirehtinyt kaikkialle valmistelemaan Lilikalle tavallista, tylsyyttään hiertävää päivää, jossa ei ole mitään, mihin kiinnittyä. Lilika kävelee katseita vältellen, etsii tuttuja puita, pihan päättävää ruusupensasta.

Linnan takana kohoaa valoisa metsä, valkeat puut vihertävine lehtineen. Paikka, jonne kukaan ei koskaan Lilikaa seuraa, sijaitsee ruusupensaan takana. Lilika kulkee lapsuutensa jalanjäljissä, seuraa mennyttä itseään, näkee yhä kristallinkirkkaasti, kuinka hän lapsena ryömi ruusupensaitten välistä, kulki luonnon itsensä muodostamaa tunnelia paikkaan, joka ei ole vanhennut päivääkään.

Metsän sisälle jää pieni pesä, kohtaamispaikka, jonne Lilika veljineen aina ryömi. Hän, Endelion ja Remi. Linnan kasvatit, tyttö ja valitut lapset. Lilika karistaa ajatuksen veljistä harteiltaan, se on painanut häntä jo riittävästi. Pensaitten takana häntä odottaa maailma vain häntä varten. Enää se ei merkitse lepopaikkaa heille kolmelle. Enää on vain hän.

Kirje lepää paikallaan. Viestinviejä on käynyt jättämässä sen Lilikalle, tyttö vilkuilee ympärilleen sen pelossa, että joku on seurannut häntä. Paikka on täydellisen suojassa. Niin lähellä linnaa, ettei kukaan osaa epäillä mitään. Lilika avaa kirjeen, lukee sen jättäen sen samalle paikalle pienen punaisen merkin kera. Siitä hakija tietää viedä sen pois, hävittää sen kaukana kuninkaanlinnasta. Kukaan ei saisi tietää, millaiset sanat täyttävät Lilikan mielen, kuka kirjoittaa hänelle auki sydäntään.

Lilika poistuu paikalta nopeasti, ei jää ihailemaan nousevan auringon täplittämää metsää. Hän palaa takaisin linnan alueelle, pihamaalle, asemaansa, jota ei voi paeta edes lapsuuteensa piiloon. Kirjeen sanat hakkaavat hänen tajunnassaan, kun hovin mies astelee kiire askelissaan hänen luokseen.

"Teidän korkeutenne", mies kumartaa, "me olemme saaneet jälleen yhden kiinni. Miehen tällä kertaa. Ilmoitammeko veljellenne, vai teettekö sen itse?"

"Odotahan", Lilika henkäisee, "missä mies on nyt?"

"Tyrmässä, teidän korkeutenne."

"Tuokaa hänet luokseni. Minä tahdon puhua hänelle."

"Ikävä kyllä se ei onnistu."

"Anteeksi kuinka?"

"Mies on katkaissut kielensä. Sitä ei voitu estää, teidän korkeutenne. Olen pahoillani."

Lilika huiskauttaa kättään. Jälleen yksi menetetty. Yksi loppuun kulutettu ihmiselämä, jolle ei ole tehtävissä enää muuta kuin sen kurjuuden päättäminen. Lilika nyökkäilee alamaiselleen hiljaa, valmistautuu vetämään jälleen maskin kasvoilleen ja suorittamaan kuningattaren tehtävään kuuluvan vastuunsa.

"Teloittakaa hänet ennen aamunkoittoa", Lilika sanoo niin kuuluvasti, että tietää kaikkien läsnäolevien korvien kuulevan. "Pitäkää huolta, että tieto ei päädy kansan korviin. Jos kansa saa tietää kapinallisten kulkevan kaikkialla Krielissä, veljeni vuosien työ menee hukkaan. Miltä saarelta te löysitte miehen?"

"Kallasista, teidän korkeutenne."

Lilika värähtää.

"Kallas on tunnettu mustalla merkityistään. Tieto ei yllätä minua."

Lilika kääntyy jättääkseen hovinsa ja puutarhansa, palatakseen palatsin kylmien seinien sisälle. Mies keskeyttää hänen kulkunsa.

"Teidän korkeutenne... aiotteko te ilmoittaa veljellenne?"

Lilika laskee mahdollisuutensa alle sekunnissa. Hän ei selviäisi ilmoittamatta.

"Aion."

Lilika nyökkää miehelle ja kääntyy ympäri, palaa kylmään kiveen.

Hovi antaa Lilikan kulkea rauhassa, hänet jätetään omilleen. Lilika sulkee makuukammarinsa oven ja valahtaa sen taakse painuen niin liki itseään, että hänen on vaikeaa saada happea. Hän vetää syvään henkeä, raskaasti sisään ja ulos. Kyyneleet juoksevat poskille tyhjinä ja kuumina. Ne eivät merkitse mitään. Lilika toivoisi joskus olevansa kuningattaren roolissaan huonompi. Kunpa hän olisi läpinäkyvä ja surkea, jotta kaikki ymmärtäisivät hänen elävän valheessa. Sitten hän muistaa kirjeen, salapaikan puutarhan takana ja tietää, että hänen on jaksettava vielä hetki pitää maskia, elää roolia, joka hänen on ollut pakko omaksua.

Pitäisi ilmottaa veljelle. Annettava ilmi mies, jonka Lilika on jo teloituttanut. Pahinta ei ole se, että mies kuolee. Pahinta ei ole se, että tämä on joutunut runnomaan itsensä, ettei vahingossakaan paljasta kapinasta mitään. Kaikkein eniten Lilikan ihon alla polttaa tieto siitä, että ihmiset kuvittelevat hänen olevan sellainen kuningatar, joka teloituttaa muita vailla surua rinnassaan. Ihminen, joka ei välitä kenenkään hengestä.

Lilika nostaa itsensä raskaasti lattialta ja astelee mahonkisen yöpöytänsä luo. Pöydällä lepää ruskea metallinen laite, jonka Lilika ottaa käteensä aivan kuin se ei painaisi lainkaan. Laite piippaa kolmesti. Särähdys halkoo huonetta. Sitten veljen kuva heijastuu ilmaan, sininen hologrammi heiluu.

"Lilika! Pikkusiskoni! Miten valtakuntani voi?" Endelionin kasvoilla on leveä hymy. Lilika tietää kokemuksesta, että se on harjoiteltu. Aina valtakunta, ei koskaan hän. Lilikan hyvinvointi on sivuseikka, joka voidaan sysätä sivuun Krielin valtakunnan nimissä.

"Kallasissa saatiin kiinni kapinallinen", Lilika sanoo ajatellen olevansa joku muu, joku, joka tahtoo saada kapinalliset kiinni ja kertoa siitä veljelleen.

"He siis todella ovat yhä järjestäytyneet. Mitä tiedät tästä tapauksesta?"

"Hän katkaisi kielensä. Hänet teloitetaan ennen huomista."

Sininen, särisevä kuva Endelionista kurtistaa kulmiaan. Hymy pyyhkiytyy hetkessä pois. Lilika tietää, että hänen isoveljensä pelkää. Pelkää enemmän kuin kukaan, kenties jopa enemmän kuin hän. Hallitsijan polku on yksinäinen istua. Vuodessa Lilika on oppinut tietämään sen.

"Onko mitään muuta?"

Lilika pudistaa päätään tietäen, että kuva välittyy veljelle korkeuksiin.

"Miten ilmatoimet edistyvät?"

"Hyvin, siskoseni. Sinä saat kuulla siitä enemmän joskus, kun olen vähemmän kiireinen."

Lilika kuulee taustan hälyäänet, ymmärtää veljensä olevan keskellä tilannetta.

"Nämä Ingonin viestimet ovat sitten käteviä", Endelion naurahtaa nyökäten omaa metallista laitettaan päin. Lilika tyytyy hymyilemään.

"Koska sinä palaat kotiin?" Lilika kysyy kuin lapsi, jolla olisi ikävä veljeään. Se, mitä äänensävyn taustalle kätkeytyy, ei kuulu Endelionille.

"En vielä", Endelion sanoo hymyillen. "Palataan asiaan. Ilmoita minulle heti, jos muita kapinallisia saadaan kiinni."

"Teen niin, veli."

Sininen hologrammi katoaa, Lilika lysähtää sängylleen. Kyyneliä ei enää tule, edelliset ovat kuivuneet poskille. Lilikan sisällä velloo. Endelionin äänensävy on hänelle tuttu. Veli ei tulisi maan pinnalle pitkään aikaan, ei palaisi valtaistuimelleen huolehtimaan Krielistä. Valta todella on yksinäinen kantaa. Lilika vetää peiton päälleen kuin voisi sen avulla päästä hetkeksi pois paikaltaan, olla joku muu, tyttö, jonka ei tarvitsisi elää kahta elämää vain yhdellä sydämellä. Sydämellä, joka on jo valinnut paikkansa. Kun kapinallinen teloitettaisiin, osa Lilikasta kuolisi jälleen, hän joutuisi uudestaan hyvästelemään osan itseään. Lilika painaa päänsä tyynyyn miettien, kuinka monta kapinallista hän joutuisi vielä teloittamaan ilman, että menettäisi kaiken itsestään matkalla.