Kuningas ja ruusu

Luku 17: Punaiset terälehdet

Tuuli tuivertaa Remin hiukset kasvoille, kevyt nauru pakenee hänestä huomaamatta. Lune nojaa laivan laitaan aivan hänen vierellään ja vetää syvään henkeen raikasta, kosteaa meri-ilmaa. Sama vesi, joka suojaa heidän kokoontumispaikkaansa, on nyt heidän allaan. Aurinko läikkyy laineilla, Remi hymyilee Lunen hymyillessä. Hetkeksi he unohtavat, minne he ovat menossa.

Reilingin yli nojaavat kädet hapuilevat toisiaan, Lunen pää painuu Remin hartialle. Remi silittää Lunen pisamaista kämmentä, hymyilee ajatellessaan, että saa jakaa kaiken sen Lunen kanssa, pitää tämän lähellään.

"Tämä on sinun ensimmäinen kertasi poissa Alissandrasta", Remi joutuu huutamaan aaltojen pauhun ylitse. "Miltä sinusta tuntuu?"

"Jos en ajattele sitä, mihin olemme menossa ja mitä teemme..." Lune virnistää. "Jos on oikein sanoa, että tunnen oloni vapautuneeksi, sanon niin."

"Lune, rakas..." Remin ilme heltyy. "Sinulla jos kenellä on oikeus tuntea niin."

"Vaikka me olemme matkalla tekemään jotakin sellaista. Vaikka minä saatan olla viemässä rakasta pikkusiskoani kuolemaan."

"Älä. Kukaan ei kuole. Me emme tahdo sellaista. Kukaan ei hyökkää kenenkään kimppuun, taisteluryhmämme on koulutettu."

"Ei puhuta siitä. Anteeksi, mutta... Minä tahdon vain tämän hetken. Merituulen, välkehtivän meren ja tiedon siitä, että olen kaukana siitä elämästä, jota inhosin."

Pehmeästä, valmiiksi pureskellusta elämästä. Rikkauksista, joista Remillä ei ole ollut neljään vuoteen tietoakaan. Kaduilla sitä lakkaa kaipaamasta satiinilakanoita ja korvakoruja. Remi sipaisee Lunen poskea, katsoo rakkaintaan niin lämpimästi, että hänen sisimpäänsä miltei sattuu. Voi, Lune, miten naiivi sinä olet. Miten kaunis, miten rakastettava.

"Remi! Minulla on kiireellisiä uutisia."

Remi irrottaa otteensa Lunesta, kääntyy säpsähtäen. Pelokkaan eläimen katse palaa silmiin alle sekunnissa.

"Laivan viestin sai juuri tiedotteen linnan kontaktiltamme. Hän kertoi, että kuningas on laskeutunut Kallasiin."

"Kuningas? Kallasiin, kaikista saarista? Siellä ei ole mitään, minne laskeutua!"

"He tekivät pakkolaskun. Enempää ei tiedetä."

Jokin kylmä sykkii Remin sisällä. Se repii hänen sisäelimiään, kurottaa hyisillä sormillaan lihaan.

"Onko kuningas miehistöineen hengissä?"

"Lasku oli turvallinen, koko miehistö selvisi elossa, mutta tuskin haavoitta."

Kylmä kouraisee yhä vain syvemmältä.

"Ja he ovat nyt siellä. Kallasissa."

"Kyllä. He ovat torin kupeessa, juuri siellä, jonne me olemme iskemässä."

Remi haukkoo hetken henkeään, kuva hänen edessään sumenee täysin. Endelionin ei pitänyt olla siellä. Ei lähelläkään.

"Onko hän yhä yhteyden päässä? Linnan kontaktimme? Minä tahdon puhua hänelle."

Mies pudistaa päätään.

"Lokitietoihin jää merkintä, jos me yritämme ottaa yhteyttä uudelleen. Kuningas voi aina tarkistaa kaiken. Emme voi tehdä mitään. Perummeko iskun?"

Remi näkee mielessään Endelionin hymyn, valkean tukan, kauttaaltaan valkoiset vaatteet. Torin täynnä ihmisiä, he kaikkien keskellä. Endelion näkisi hänet, tunnistaisi kaikkien keskeltä missä tahansa. Eikä kuningas enää päästäisi häntä pois. Kaikki tuhoutuisi. Remi puree hammasta, kuvittelee toisenlaisen kuvan. Kauniimman.