Kuningas ja ruusu

Luku 46: Huomisille

Lunen koko ruumista pakottaa, kun hän seisoo laivan keulassa sallien tuulen pieksää hiuksiaan. Kaikki hukatut mahdollisuudet kolottavat kehoa eri paikoista, mutta Lune pitää katseensa ulapassa. Takaisin Alissandraan, takaisin tavalliseen elämään, seurapiireihin ja sisintä jäytävään tyhjyyteen. Lune nojaa eteenpäin, painaa pään hetkeksi käsiinsä. Enää ei ole ketään, jonka puoleen kääntyä ja tyhjentää sydämensä, puhua sanoilla, joilla hän ei ole koskaan aiemmin voinut puhua.

Jälleennäkemisen pelko saa Lunen pitämään silmänsä avoimina. Alissandraan palaaminen ei tarkoita pelkästään velvollisuuden ottamista takaisin harteilleen, se tarkoittaa myös isän silmien kohtaamista, tämän pettymyksen vastaanottamista. Pysy rehellisenä. Lune tietää, ettei voisi mennä kotiin valheen siivillä. Hänen olisi tunnustettava kaikki ja hyväksyttävä, että se saattaa merkitä loppua. Hän on valmis ottamaan riskin.

Kapinalliset jäivät Valieriin. Lune kuulisi uutiset myöhemmin. Minä uskon sinuun, Remi. Kun Alissandran satama ja harmaa siluetti piirtyvät horisonttiin, nuori nainen astelee kohti Lunea. Aluksi Lune ei ole tunnistaa tätä hupun alta. Sitten hän näkee naisen kalvakat, persoonalliset kasvot ja vehnänvaalean letin.

"Lianna? Miksi sinä olet täällä? Lähditkö sinä niin kuin minäkin?"

Lianna pudistaa päätään.

"En aio jättää kapinaa."

"Miksi sinä et sitten jäänyt Valieriin?"

"En ala riskeerata henkeäni kahden miehen keskinäisen kiistan vuoksi. Minulle he näyttävät pelkiltä lapsilta, jotka eivät koskaan osanneet keskustella keskenään. Kuulemme ennen pitkää, kuinka heidän kohtaamisessaan kävi. Minusta meidän muiden ei olisi koskaan pitänyt lähteä hänen mukaansa."

Lune huokaisee hiljaa.

"Olet oikeassa, vaikka emmehän me Colarista lähdettyämme voineet tietää, minne päätyisimme", Lune sanoo madaltaen ääntään. Ihmisiä kävelee jatkuvasti ohi.

Lianna nojaa laitaan, asettuu Lunen viereen.

"Sinä käänsit hänelle selkäsi, etkö kääntänytkin?" Lianna ei katso Luneen, nainen pitää katseensa meressä.

"Jos sen haluaa niin tulkita." Huokaus. "Meidän ei olisi koskaan pitänyt olla... mitään."

"Sitä minäkin yritin hänelle sanoa. Kenties hänen sydämensä vei hänet mukanaan. Emmehän me siitä mitään voi ymmärtää, me olemme tavallisia ihmisiä."

"Entä sinä? Aiotko sinä jatkaa?"

"Aion, mutta omalla tavallani. Olen huomannut ihmisten kuuntelevan kyllä, jos heitä osaa lähestyä oikein."

"Et siis palaa enää hänen riveihinsä."

Hienoinen hymy. Päätäkin voisi pudistaa, mutta Lune ymmärtää ilmankin. Liannan ilme on enemmän huvittunut kuin pettynyt.

"Olemme miltei satamassa", Lianna nyökkää rantaan päin. "Minulle ehti tulla jo ikävä kotia."

Kotia. Sana puristaa Lunen rintaa.

"Tiedätkö, Lune..." Liannan ääni pehmenee. Naisen käsi etsiytyy Lunen kädelle, puristaa lujaa. "Vaikka olemme irti, erillämme, haluan sinun tietävän, että me olemme yhä täällä. Ruusu kukkii, ja vaikka se kukkisi eri aikoina eri paikoissa, se kukkii. Voit aina etsiä meidät."

Lune nyökkää puristaen silmänsä kiinni. Rintaa vihloo, on mahdotonta päästää irti. Hän rutistaa Liannan kättä ajattelematta, kuinka luja hänen otteensa on, kuinka paljon se mahtaa sattua.