Kuningas ja ruusu

Luku 9: Kudelma

Paniikki kohisee Remin korvissa hänen juostessaan alas merenalaisia portaita äitinsä ohutta rannetta puristaen. Hän miltei juoksee päin Lunea tämän astellessa kohti ulko-ovea kasvoillaan ilme, jolle Remillä ei ole nyt aikaa. Remi juoksee keskelle Lunen ahdinkoa ja sysää sen sivuun sanoillaan.

"Ovatko ryhmät jo lähteneet?" Remi ei saa piilotettua paniikkia äänessään.

Lune tuijottaa vuoroin Remiä, vuoroin Ethéä eikä saa sanaa suustaan. Remi vastustaa halua alkaa huutaa suoraa, säästelemätöntä huutoa.

"Täällä on enää vain Aílis ja minä. Ja minun siskoni."

Hänen siskonsa. Remi puristaa tahtomattaankin äitinsä rannetta lujempaa kuin aikoi. Kaikista maailman elävistä olennoista Lunen sisko Ayla on se, jonka läsnäoloa Remi vähiten kaipaa.

Remi ottaa kurssin kohti salia, sivuuttaa Lunen löytääkseen Aílisin ja Aylan pöydän ääreltä. Paperit naisten edessä näyttävät pahaaenteisesti suunnitelmilta, erilaisilta karttakuvilta Krielin saarista. Remi ehtii prosessoida Aílisin kertovan tytölle suunnitelmien etenemisestä.

"Aílis! Katso hänen peräänsä hetkisen", Remi sanoo nyökäten äitiinsä päin. Mustiin pukeutunut Ethé erottuu räikeästi vedenalaisen huoneen sävymaailmasta, tämä on aivan yhtä irrallinen kuin mustaan viittaan sonnustautunut poikansakin. Aílis nousee ylös ja omaksuu tehtävänsä mitään sanomatta. Vanha nainen tarttuu itseään nuorempaa, silti hauraampaa, häilyväisempää Ethéä harteista ja taluttaa tämän pöydän äärelle.

"Remi! Voi, Remi, minulla on ollut kamala ikävä sinua!" Ayla huudahtaa havaitsessaan Remin kalpean hahmon näkökentässään. "Remi, minä –"

"Olen pahoillani, Ayla, mutta ei nyt", Remi sanoo ojentaen molemmat kätensä ylös. "Ei missään nimessä nyt. Aílis?"

Vanha nainen tarttuu tilanteeseen.

"Tulehan, Ayla, vähän tänne. Emme olekaan nähneet Ethéä hetkeen. Muistathan sinä hänet vielä?"

Remi kääntää selkänsä sillä sekunnilla, kun tuolilla pyörivä tyttö siirtää keskittymisensä kahteen vanhempaan naiseen.

Portaiden puolivälissä seisova Lune pitää kasvoillaan loukatun ystävän naamiota. Remi sysää sen sivuun, pusertaa oman huolensa sen läpi, kunnes Lunen pisamaiset kasvot ovat jälleen kaikesta tyhjät, valmiit vastaanottamaan kaiken Remistä.

"He ovat löytäneet äidin", Remi henkäisee. "Endelionin miehet. Alissandrassa toimivat Endelionin miehet. Se asunto oli virhe. Tämä sali oli virhe. Meidän täytyy lähteä. Äiti pitää viedä turvaan!"

Lune pudistaa päätään.

"Kukaan ei tule löytämään tänne. Remi –"

"Sinä et tiedä siitä mitään!" Remi säikähtää voimakkuutta äänessään. Hänessä kupliva viha on todellista eikä se kysy oikeutusta olemassaololleen. "Meidän täytyy lähteä nyt heti! Jos he löysivät äidin, he löytävät meidätkin! Emme ole missään turvassa. Tiesinhän minä, että vakituinen kokoontumispaikka ja äidin asunto ovat pelkkiä isoja syöttejä –"

"Remi."

Lune puristaa Remin kättä niin lujaa, että siitä jää jälki. Remi vain tuijottaa miestä suurilla silmillään kykenemättä ymmärtämään, että Lune näkee hänessä vain kaduilla vietetyn elämän, hajanaista toivoa elättelevän kapinaa kylvävän pojan. Suuren, huutavan kivun. Remi on pelkkää nimetöntä kauhua Lunen edessä.

"Sinulla on yhä minut. Minä olen Casten. Minun isäni on kuninkaan tärkein kontakti täällä päin. Minä voin aina puhua isälleni. Tilanne on hallinnassa."