Kuningas ja ruusu

Luku 4: Unen vartija

Miekanterä kiiltää kuunvalossa. Lilika seisoo keskellä tornia, kuuntelee raskasta, kakovaa hengitystä. Torni on yksinäinen, mutta ääni ei jätä häntä, se kiertelee ja pysyy. Toisen läsnäolo kaihertaa Lilikan sisintä, hän ei kykene tekemään sitä tyhjäksi, ei saa sitä pois. Teräksinen miekka kalahtaa kivilattialle, Lilika painaa päänsä.

Hengitys kutittaa jo niskaa, Lilika ei vaivaudu kohottamaan päätään, kääntymään kohdatakseen seuralaisensa. Taistelujen arpeuttamat kädet hipovat Lilikaa takaapäin, koskettavat hänen kapeita ranteitaan. Kun kuiskinta alkaa hänen niskassaan, hän sulkee silmänsä.

"Sinä tiedät, mitä minä tekisin sinulle, jos voisin", ääni raastaa Lilikan sisintä, "sinä tiedät, mitä tekisin, jos saisin todisteita siitä, että toimit veljeäsi vastaan. Ainoaa veljeäsi. Sitä, jonka puolesta sinut koulutettiin elämään ja kuolemaan."

Lilika avaa silmänsä, kohottaa päänsä. Sydän hakkaa, mutta ei niin lujaa, että sen huomaisi takaa. Kaikki pysyy sisässä. Lilika on ulkoa päin täydellisen tyyni.

"Minä en miekkaillut kanssasi kaikkia niitä vuosia, jotta voisit olla hyödytön sijaishallitsija, kierrellä päivästä toiseen saleissa, jotka eivät ole sinun käveltäviksesi tarkoitetut."

Inho äänessä voimistuu. Se ei tule enää kenenkään sisältä, se kaikuu Lilikan rinnassa, saa tytön ruumiin täyttymään siitä. On kuin urut hakkaisivat vasten rintaa, kumina leviäisi koko ruumiiseen. Lilika pitää silmänsä auki, odottaa, että ääni lakkaisi.

"Veljesi viipyy matkoillaan yläilmoissa, koska hän rakentaa sitä maailmaa, jota varten hän syntyi."

Lilika huokaisee. Kaikki on aina niin kiillotetun merkityksellistä. Tärkeää, vahvaa, rikkoutumatonta. Silti Lilika ei erota pinnan alla muuta kuin tyhjää. Kiillotettua kuorta ei voi rikkoa näkemättä pelkkää mustaa sen alla.

"Ja mitä sinä teet? Viestittelet hänelle." Ääni täyttyy myrkystä. Lilikan rintaa puristaa. "Käytät kaiken aikasi vaalien sydämessäsi suurinta petosta! Käyt puutarhassa vastaanottamassa hänen viestejään samalla, kun teloitutat miehiä näyttääksesi luotettavalta. Minun olisi pitänyt tappaa sinut kehtoon vielä, kun se oli mahdollista."

Viimein Lilika sallii itsensä kääntyä. Veljen rakentaman metallikuun takaa hohkaava todellinen, kylmä kuu valaisee äänen lähteen. Verta kukkiva rinta, harmaat huulet, kuopissaan seisovat silmät. Pelkkä harha, syyllisyyden synnyttämä aave. Lilika huitaisee kättään.

"Sitä sinä et tiedä", Lilika hymyilee. "Sinä et ehtinyt elää niin pitkälle, että olisit saanut tietää siitä."

Tummuneet huulet kaartuvat hymyyn. Iho lohkeilee, Lilika värähtää aavistuksen verran.

"Sinä et ole todellinen."

Sanat hajottavat hetken, vääristävät kuunvalon, pilkkovat tornin palasiksi. Tila hälvenee nurkistaan, kunnes Lilika herää sängystään sydän rinnassa takoen, kylmä hiki niskaa painaen.

Unta. Pelkkää unta.

"Teidän korkeutenne?"

Lilika säpsähtää, vetää veitsen tyynynsä alta ja suuntaa sen kohti ääntä. Silmät seisovat suurina päässä, hengitys on katkonaista. Silmiltä kestää tottua unenjälkeiseen hämärään. Aamu ei ole valjennut, yön kajo kiertelee huonetta. Vartija Solas seisoo huoneen nurkassa kuten useimmiten, valvoo hänen untaan. Lilikan silmät rekisteröivät tutun hahmon, mutta häneltä kestää kauan laskea veitsensä alas, tasata hengityksensä. Unen kuvat kiertelevät mieltä, Lilika vetää syvään henkeä kohdatakseen vartijansa.

"Teidän korkeutenne, näittekö te pahaa unta?" Solas kumartuu sängyn ylle. Lilika erottaa hämärässäkin aidon huolen miehen suurissa, väsyneissä silmissä.