Kuningas ja ruusu

Luku 36: Colarin rannat

Lunen hiukset ovat ensimmäistä kertaa aikoihin auki, kun Remi kurottaa siirtämään ne tieltään. Hän painaa nopean suudelman Lunen niskaan ennen kuin Lune vetää paidan ylleen ja sitoo hiuksensa kiinni. Osa punaisista suortuvista valahtaa selkään, Remi tuijottaa miehen selän kaarta suu raollaan.

"En voi uskoa, että se tapahtuu seuraavana yönä", Remi sanoo hymyä äänessään. Hän vetää peiton korviinsa, odottaa, että Lune kiskoo sen pois ja pörröttää hänen silkkistä tukkaansa.

"Seuraava suuri iskusi ei tapahdu koskaan, jos sinä jatkat uniasi", Lune nauraa jääden silittämään Remin paljasta, kohoilevaa kylkeä.

"Jos jäisin tähän vain hetkeksi", Remi sanoo raukeasti, "tuskin kukaan panisi pahakseen. Maailma voi varmasti odottaa hetkisen."

"Kuka sinä olet, ja mitä sinä olet tehnyt minun rakkaalleni?" Lune nauraa. "Tuntemani Remi ei osaa edes vitsailla rentoutumisesta, niin kiinni hän on kiireessään."

Remi huiskauttaa Lunen sanoille kättään. Hän kääntää kylkeään, painaa päänsä tiukasti kiinni tyynyyn. Sängyn reunalla istuva Lune ei kuule hänen tyynyyn mutistuja sanojaan.

"Mitä sinä sanoit?"

Mutina jatkuu, Lune onnistuu vain nauramaan.

"Remi, tänään on tärkeä päivä, taivaiden tähden, minun ei kuuluisi olla se, joka kiskoo sinut sängystä! Sen luulisi menevän toisin päin."

Musta pää kääntyy, Remin kasvot ovat vääntyneet hymyyn. Hän kurottaa suukottamaan Lunea poskelle ja nousee ylös, pukee ripeästi tummat vaatteensa ja seisoo peilinsä edessä valmiina, ainoastaan viittaansa vailla. Peilin kautta hän hymyilee Lunelle.

"Mennäänkö?"

"Ovatko kaikki ryhmät jo valmiita? Entä laivat?"

"Kaikki on valmista. Ei huolta. Tällä kertaa olen suunnitellut kaiken tarkemmin. Tällä kertaa Endelion ei pääse minun ja tavoitteeni väliin."

"Entä Lilika – onko lapsikuningattaresta kuulunut mitään?"

Remin kasvot käyvät aiempaakin kalpeammiksi. Hän pudistaa päätään.

"Ei sanaakaan. En tiedä, mitä Valierissa tapahtuu, mutta muiden tiedonlähteitteni mukaan Colariin menemisen pitäisi olla turvallista. Tilanne on rauhoittunut sitten äitini lähdön."

Äidistä puhuminen tulee Remin huulilta jo luonnollisesti. Silmät ovat kenties tyhjät, mutta hän pystyy ohittamaan äidin muiston ilman musertavaa surua harteillaan.

"Onko sinun isäsi vieläkään palannut?"

On Lunen vuoro pudistaa päätään.

"En ole kuullut isästä mitään."

Remi vetää tuolinnojalta mustan viitan ylleen, kietoo sen tiukasti suojakseen. Vain se pitää hänet erossa väkivallasta ja verestä, vain se eristää hänet valkoisista. Hän astelee tyynesti Lunen luo, silittää tämän poskea ja hengittää syvään. Lune ottaa hänet lähelleen, tunnistaa, mitä hän ajattelee, millainen pelko kalvaa hänen sydäntään. Lunen kosketus saa hänet vetämään rauhassa henkeä, laskeutumaan maan päälle.

"Viimeinen auringonnousu ennen kaiken alkua", Remi sanoo Lunea vasten. "Tai loppua, minä en sitä tiedä."

"Sinähän sanoit minulle kerran, ettei mikään koskaan lopu."

Hymy leviää tahtomattakin Remin kasvoille.

"Niin minä taisin sanoa", hän hymähtää. "Ehkä minä olin oikeassa. Me näemme sen pian."