Kuningas ja ruusu

Luku 35: Malja sodalle

Kun köydet katkaistaan, Endelion seisoo laivansa keulassa ja katsoo, kuinka valmistuva kaupunki jää taa. Illan väsynyt aurinko läikehtii metallipinnoissa, tekee kaikesta kaunista. Endelion ei käännä katsettaan pois ennen kuin auringon hehku metallikuussa on pelkkä aavistus.

Laiva on lastattu toiveilla ja tulevalla kauhulla, pommeilla, jotka synnyttävät suuren tuhon. Maljat tuodaan, miehistö seisoo kaaressa laivan kannella. Kasvojen seassa seisovat Lyra ja Ingon, kumpikin vaitonaisina, ilmeettöminä. Kaikki pitävät laseja käsissään tuijottaen Endelionia, odottaen, että kuningas sanoo jotakin. Vain harvalle on kerrottu pommeista, suuresta suunnitelmasta, mutta niihin, keiden kalvakoita kasvoja Endelion katsoo, hän saattaa luottaa. Hänen ihmisensä, valittu piirinsä. Rikotut ja lyödyt, kaikki hänen käytössään.

Odottavat ilmeet palkitaan, Endelion avaa suunsa.

"Me olemme nousseet jälleen ilmaan. Kokoonnumme kenties viimeistä kertaa koskaan tällä kokoonpanolla", Endelion aloittaa. "Te olette tehneet pitkään töitä kanssani, kulkeneet mukanani maailman laidalle. Olette katsoneet kanssani auringonlaskuja ja -nousuja. Te olette ne, jotka olette saaneet todistaa valkean imperiumin nousua sen ensiaskelista lähtien."

Kohoavia leukoja, ylpeitä katseita. Vain Lyra ja Ingon näyttävät olevan jossain muualla, tasolla, jota Endelion ei ole aiemmin tavoittanut.

"Minä olen astellut sinne, minne aikaisemmat valkeat hallitsijat eivät ole koskaan uskaltaneet kulkea", Endelion sanoo pehmeästi. Hymy kareilee alituisesti hänen huulillaan, hän ei päästä sitä tippumaan, vaikka Lyra ja ingon eivät yhdy hänen riemuunsa. "Joka sadas vuosi syntyy niin musta kuin valkeakin valittu lapsi, mutta jo vuosisatojen ajan valkeat valitut lapset ovat voittaneet ja hallinneet tätä kuningaskuntaa. Mihin me tarvitsemme mustia? Mitä he ovat tehneet tämän maan eteen? Kriel ei hyödy mustistaan, ei valituista eikä tavallisista. Minä olen ensimmäinen hallitsija, joka tekee hulluudesta lopun ja päättää mustien tien."

Innostunut huuto kohoaa yleisöstä, valkealla merkityt kannattajat huutavat riemuaan Endelionin puhuessa. Jopa osa niistä, jotka kantavat mustaa merkkiä ihollaan, yhtyvät riemunhuutoon. Se saa Endelionin nahan kihelmöimään. Ihmiset myyvät sen, mitä ovat tullakseen osaksi hänen imperiumiaan. Kaikki valta laskeutuu hänen harteilleen, muodostaa sädekehän hänen valkoiselle kuontalolleen.

"Edeltäjäni toteuttama Kallasin joukkosurma oli pelkkää alkua", Endelion sanoo hymy yhä tiiviisti huulillaan. "Puhumattaaan häntä edeltävistä hallitsijoista, jotka iskostivat Krieliin vihan mustalla merkittyjä kohtaan. He tekivät tärkeää työtä, mutta he eivät olleet täydellisiä. He eivät ole uskaltaneet katsoa taivaalle, kurottaa korkeammalle kuin kukaan ennen."

Endelion levittää kätensä, syleilee hennon vaaleanpunaista taivasta, kietoo illan iholleen.

"Mutta minä kohosin taivaalle ja loin maailman, joka on oleva vielä maanpäällisen Krielin jälkeenkin", Endelion lausuu kohottaen ääntään. "Emme tiedä, miksi valittuja lapsia syntyy joka sadas vuosi, mutta minä olen päättänyt rikkoa systeemin. Koskaan enää ei Krielin maalla käydä kaksintaisteluita vallasta, sillä valkea valta on ainoa oikea tapa hallita kuningaskuntaa. Minä irrotan Krielin kahleistaan, katkaisen systeemin, joka on painanut sitä ikuisuuksia. Yläilmojen Krielissä samat lait eivät enää päde."

Tauko. Endelion antaa sanojensa upota, ja ne uppoavat, katseet täyttyvät ylpeydestä ja odotuksesta.

"Kohottakaamme siis malja sille, mitä olemme saattaneet aluille. Nostakaa maljanne tuleville taisteluille, voitoille ja maailmalle, jonka synnytämme yhdessä. Nostakaa malja omille saavutuksillenne, perheellenne, ystävillenne ja kuninkaallenne. Nostakaa malja valkealle imperiumille!"