Kuningas ja ruusu

Luku 15: Matkaanlähtö

Täydellinen pimeys, yössä vellova musta vesi. Osa lampuista räpsii. Sali on täynnä ihmisiä, niin moni on paikalla kuin mahdollista. Remin katse kiertää, hän ei löydä ketään, joka ei olisi valmis kuolemaan aamun koitossa, jos tilanne sitä vaatisi.

"Minä olen päättänyt, että me jäämme", Remi sanoo kohdaten jokaisen katseen vuoron perään. "Olen vakuuttunut siitä, että valkeat ovat liian kiireisiä etsimään meitä täältä."

Remi vilkaisee Lunea, joka istuu hänen oikealla puolellaan. Pieni hymy merkiksi Lunelle siitä, että tämä sai hänet jäämään.

"Me aloitamme Kallasiin siirtymisen ennen aamun ensisäteitä. Renfred, ovatko laivat valmiina?"

Pitkä mies valkeassa merimiesasussa nyökkää. Endelionin alainen, nimellisesti. Remi on haalinut joukkoihinsa ihmisiä jokaisesta ihmisryhmästä, tehnyt koko Krielistä kentän ruusuille kasvaa.

Tyhjiä, odottavia silmiä. Voimakkain katse on merellä, tummalla, vellovalla vesimassalla, joka jää Remin selän taa ja odottaa häneltä kaikkea sitä, jota hänellä ei ole. Kaiken täytyy onnistua täydellisesti, tai vellova pimeys nielee hänet, hukuttaa ruusut alleen.

Remi asettaa molemmat kätensä pöydälle, vetää syvään henkeä. Hän saattaa miltei kuulla jokaisen sydämensykkeet, jokaisen kasvavan, piilotetun pelon. He iskisivät ensimmäistä kertaa. Kaikki salissa ovat aivan hiljaa, jopa Ayla, joka on vetäytynyt aivan Aílisin kylkeen kiinni.

"Ennen kuin me menemme, minä haluan teidän muistavan, miksi me teemme tämän kaiken", Remi sanoo kohottaen katseensa pöydästä. "Me emme tee tätä ottaaksemme vallan. Me emme tahdo valtaa ja voimaa. Me tahdomme paikkamme yhteiskunnassa, oikeuden elää. Jos joudumme kohottamaan asemme, teemme sen, jotta emme enää joutuisi nielemään pölyä."

Kohotettuja päitä. Kyyneliä valuu likaisille poskille, ne jättävät valkeita raitoja. Remi kohottaa toisen kätensä hiljaa ylös.

"Ne, jotka aamun tullen paljastavat itsensä koko Krielin edessä, tekevät uhrauksen, jonka suuruutta ei voi mitata kullassa. He antavat itsensä tarkoituksemme puolesta. He antavat kasvot salailulle ja kivulle, kaikelle sille, jota mustalla merkityt joutuvat tekemään vain, koska ovat syntyneet musta merkki ihossaan."

Käsiä alkaa kohota yksitellen. Lune nousee ylös, katsoo Remiä kuin jotakuta, jota ei voi omistaa, ei sitoa. Kuin miestä, jonka kanssa voisi elää ja kuolla.

"Me emme tee tätä satuttaaksemme tai alistaaksemme. Emme tee valkoisille mitään sellaista, mitä he ovat tehneet meille vuosisatojen ajan. Emme tahdo rikkoa systeemiä tullaksemme heidän kaltaisikseen. Tahdomme rikkoa sen kyetäksemme elämään kuten ihmisen kuuluu. Kyetäksemme kulkemaan puotiin ja ostamaan ruokaa ja kankaita omilla kasvoillamme."

Yhä useampi käsi on ylhäällä. Remi on kohottanut leukansa ylös, hän seisoo kaikkien edessä ajatellen jokaista niistä mustista, joita ei saanut puolelleen, jokaista sellaista, joka istuu yksin tuhotun asuntonsa nurkassa ja toivoo, ettei kukaan valkea koskaan löydä häntä sieltä.

"Me teemme tämän niiden puolesta, jotka eivät ole mukanamme tänä yönä", Remi sanoo. "Niiden, jotka jättäytyivät pois ja niiden, jotka eivät päässeet paikalle. Niiden, joille taisteluryhmään kuuluminen on liian vaarallista. Me näytämme heille, että heillä on paikkansa tässä maailmassa. Me annamme heille huomisen. Me olemme ruusuja, me kasvamme siellä, minne meitä ei toivota. Me olemme verenpuna, me olemme piikit. Me ansaitsemme elää."

Sali täyttyy huudosta. Yksi ihminen kerrallaan äänet kohoavat kattoon, antavat elämän toivolle, joka sykkii rinnoissa. Ihmiset kohottavat käsiään vielä silloinkin, kun Remi on jo laskenut omansa. Suuri tila täyttyy huudosta, kaikesta siitä vihasta ja toivosta, jotka ovat rieponeet mustia jo vuosisatoja. Remi antaa ihmisten huutaa sen pois ennen uutta aamua.