Kuningas ja ruusu

Luku 38: Joutsenen lento

Yö on riisumassa viittaansa päivän tieltä, taivaanrannan kajo saa Ingonin levolliseksi. Hän tuijottaa sitä niin kauan, että auringon ensisäteet näkyvät, kajo muuttuu valoksi, joka ottaa tilansa taivaalta. Laiva on vakaa, lento tasaista, ilmakuopat eivät hypäytä laivaa suunnasta toiseen. Ingon nojaa kaiteeseen ja odottaa.

Lyran paljaitten jalkojen askelia ei aluksi kuule. Ingon havaitsee sivusilmällään, kuinka nainen kulkee hytistään puolipukeissa hänen eteensä, mutta ei tule puheille. On kuin nainen kulkisi unessa. Jos tämä olisi maan päällä, aamukaste kastelisi tämän paljaat jalat ja aurinko kohoaisi Kallasin talojen ylle piirtämään kruunun tämän valkeille suortuville.

Ingon on aikeissa avata suunsa ja tervehtiä, kun hän huomaa kiillon Lyran silmissä. Hän on jo tottunut siihen, hän tietää, että on päiviä, jolloin Lyra ei ole mitään niin todellista, että tähän voisi koskea tai tätä voisi puhutella.

Onko tämä se aamu, jolloin hän on kuluttanut roolinsa loppuun?

Ajatus vavisuttaa Ingonin kehoa. Ei. Kiilto silmissä on uutta. Nouseva aurinko värjää Lyran poskille valuvat kyyneleet kultaisiksi. Ingonin suu loksahtaa auki, hän ei ole koskaan nähnyt Lyran itkevän. Lyra osaa huutaa ja potkia, satuttaa niin ruumiillaan kuin sanoillaankin, mutta ainutkaan kyynel ei ole Ingonin läsnäollessa vierähtänyt tämän poskille. Ingon ei uskalla mennä lähemmäs, hetki on liian intiimi, liian hauras rikottavaksi. Lyra nojaa laitaan kurottamatta alas, katsoo nousevaan aurinkoon ja itkee täysin ääneti. Ingon ei kuule nyyhkäyksiä saati erota hartioiden vapisevan. Kyyneleet ovat hiljaisia, eivät kertoisi itsestään, ellei Ingon seisoisi niitä todistamassa.

Lyra seisoo hetken kuin transsissa, täysin kiinnittämättä huomiota ympärillään kulkevaan miehistöön ja takanaan seisovaan Ingoniin. Kun nainen kääntyy Ingoniin päin, kyyneleet valuvat yhä tämän poskille, hiukset ja helma keinahtavat tuulessa. Ingon kykenee vain tuijottamaan näkyä, joka on vaivoin todellinen, vaivoin läsnä.

"Lyra?" Ingon hengähtää. "Onko kaikki hyvin?"

"On", Lyra sanoo äänellä, jota Ingon ei ole koskaan kuullut. Jonkun toisen ääni. Mitä on päästetty pois, on poissa. Ingon vastustaa halua tervehtiä Lyraa uutena, esitellä tälle itsensä. "On, kaikki on täysin kunnossa. Minä näin vain kauniin unen. Hyvin kauniin. Ei sen kummempaa."

Ingon ei saa sanoista kiinni. Lyra voi tarkoittaa mitä tahansa, sillä vain Lyra on ihminen, joka voi uneksia valveillaankin. Mitä ikinä onkaan kulkenut Lyran luomien takana ennen aamunkoittoa, on nyt poissa. Jäljellä ovat vain kyyneleet, joita Ingon ei koskaan kuvitellut saavansa nähdä. Ne ovat hänelle kuin lahja, merkki jostakin, jonka hän ymmärtäisi kunnolla vasta paljon myöhemmin. Hän ojentaa kätensä Lyralle, sallii naisen tulla lähemmäs.

"Me menemme seuraavaksi Colariin, eikö niin?" Lyra kysyy tarttuessaan Ingonin käteen. Äänen uusi sointi on poissa, tämän Lyran Ingon tuntee.

"Olet oikeassa", Ingon vastaa. "Endelion vie aseensa jokaiseen saareen. Tämä kaikki on todella alkanut."

"Oletko vielä pitäytynyt suunnitelmassasi?" Lyra kysyy madaltaen ääntään.

Ingon nyökkää niin pienesti, ettei kukaan miehistöstä saata sitä ohi kulkiessaan huomata. Seuraava kosketus maahan, ja hän olisi poissa, ottaisi itselleen elämän, joka on vihdoin avannut ovensa hänen edessään.

"Kas, suosikkikaksikkoni", kuuluu Endelionin kirkas ääni. Kuningas astelee Ingonin ja Lyran luo kokonaan valkoiseen puettuna. Miehen kasvot ovat sileät, ne tuntuvat hehkuvan aamun loisteessa. Ingonin on vaikeaa katsoa Endelioniin suoraan.

"Tervehdys, teidän korkeutenne."

Lyra tyytyy vain hymyilemään vinosti Endelionille.

"Te olette aikaisin jalkeilla", Endelion tuumii. "Mikä mahtaa olla kiireenne syy?"