Kuningas ja ruusu

Luku 43: Kuningas

Kaupunki näyttää pieneltä maantasalta katsottuna. Endelion astelee laskusiltaa pitkin joukkionsa perässään ja koskettaa katseellaan kaikkea, joka kuuluu sillä hetkellä hänelle. Linnan korkeat tornit, kivinen seinä. Puutarha ja koristeelliset parvekkeet. Vain kauempana häämöttävä, tyhjä areena ei huuda hänen nimeään saati kuulu hänelle. Se on liian vanha, liian merkittävä ollakseen kenenkään oma. Endelion siristää silmiään sen kohdalla. Me kohtaamme pian, vanha ystävä.

Lilika ja Solas ovat jo vastassa. Lilika on sonnustautunut korkeavartisiin saappaisiin ja valkeisiin housuihin. Hiukset ovat tiukasti kiinni, sisko muistuttaa enemmän äitiä kuin vuosiin. Solas tämän kannoilla on aavistuksen riutunut, posket ovat aiempaa lommommalla. Mies näyttää siltä, kuin olisi surrut voimansa pois.

Endelion vetää valkoisen hansikkaansa pois, paljastaa valitun merkkinsä ja sallii Lilikan painaa muodollisen suudelman kämmenselälleen. Lilika niiaa, Solas kumartaa. Endelion nyökkää molemmille.

"Tervetuloa takaisin, veljeni, valkean Endelion", Lilika lausuu muodollisuudet pois tieltä. Ääni on iloton, se herättää hienoista huvitusta Endelionissa. Lilika näyttelee edelleen.

"On ilo olla jälleen kotona, sisareni", Endelion hymyilee.

"Menkäämme sisälle, teidän korkeutenne", Lilika ilmoittaa ja seuraa kuningasta seurueineen.

Pitkät käytävät, suuri sali punaisine verhoineen. On kuin Endelion olisi jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu kävellä Valierin linnassa, kun on kerran astellut kokonaan omassa linnassaan pilvien päällä. Maanpäällinen elämä ei kiillä pronssinhohtoisena auringonlaskussa. Siinä ei ole vaadittavaa loistoa.

Valtaistuin on ennallaan. Kymmenten aiempien valkoisten hallitsijoiden hopeanhohtoinen vankila. Endelion ei ole ikävöinyt sitä lainkaan. Hän sivelee sen pintaa sormillaan, mutta ei istu. Hänen ylpeytensä ei taivu istumaan valtaistuimelle, jota hän ei ole itse ansainnut, jota hänen nuori sisarensa on hautonut hänen puolestaan.

Endelionin katse kiertää salia. Hänen joukkionsa on seurannut perässä. Vain Ingon kulkee kuin ei ymmärtäisi ympäröivästä elämästä mitään. Endelion palaisi oireilevaan mekaanikkoonsa myöhemmin. Sen sijaan hän kohtaa elävän kuolleen lailla seisovan, jäykän pikkusisarensa hymyillen tälle makeasti.

"Minä tahdon keskustella kanssasi kaksin, sisko rakas", Endelion sanoo. "Tulisitko perässäni?"

Endelion suo Solasille merkitsevän katseen ennen kuin astelee Lilika kannoillaan pois salista. Solas jää seisomaan kireänä ja kalpeana paikalleen.

Verhojen takana Endelion vilkuilee ympärilleen, vie sormen suulleen.

"Oletko kuullut mitään Remistä?"

"Viesti on lähetetty kaikkialle. Colarista en tietenkään voi luvata mitään."

Endelion huiskauttaa Colarille kättään.

"Viestin on täytynyt saavuttaa Remin korvat. Minä uskon, että hän on tulossa. Kuinka sinä näet tilanteen?"

"Minä näen tilanteen siten, että sinun ajatuksesi kiertävät kehää. Teet kaiken vain, jotta voisit leikkiä vielä rakkaimpasi kanssa. Sinä huvitat minua, veli. On paljon asioita, joita et voi tehdä vain, koska olet hallitsija."

Endelionin kädet kulkevat Lilikan harteille, puristavat lujaa, mutta eivät satuttaakseen. Ote jäljittelee jotakin veljellistä, jonka Endelionin silmät ovat joskus nähneet, mutta ei mitään, mikä olisi hänelle todellista. Hymy on yhtä maalattu kuin sisaren koko olemus. Kaksi teeskentelijää linnassa, joka ei ole heistä kummankaan. Endelion inhoaa teatteria, mutta näyttelee roolinsa loppuun.