Kuningas ja ruusu

Luku 24: Perintö

Kolme vuotta sitten

Lilika herää kylmään terään kurkullaan. Silmät auki, käsi tyynyn alle. Veitsi kohoaa, tulija vetää miekan pois naurahtaen pimeään.

"Torniin, Lilika. Nyt heti."

"Ovatko nämä harjoitukset?"

"Voit tulkita tämän sellaisena, jos se parantaa suoritustasi. Pian, Lilika. Pian."

Pimeys hiljenee, Lilika laskee paljaat varpaansa lattialle ja sipsuttaa pukemaan ylleen. Hän ei pue suojia, ei tällä kertaa. Hän olisi tosissaan, koska äitikin oli.

Tornissa ujeltaa, tuuli kuiskii kuiskittavaansa ulkona. Tasanteella seisoo pitkä, valkea nainen, jolla on pituuteensakin nähden suuri miekka. Äidin kasvot ovat tyhjät. Ensitöikseen äiti ojentaa kättään. Lilika kallistaa päätään ymmärtämättä, mitä äiti haluaa.

"Miekkasi", äiti sanoo. "Anna se minulle."

Kysymyksiä ei tule, Lilika antaa miekan suoraan. Hänellä olisi suurempi todennäköisyys saada miekasta, jos hän ei antaisi.

Kun äiti ojentaa omansa Lilikalle, tytön silmät suurenevat.

"Taistelemmeko me toistemme miekoilla?"

"Millä terällä sinusta saisi hiottua hivenen älykkäämmän?" Miekka viuhahtaa, Lilika torjuu oitis. Äiti vetäytyy taaksepäin, nyökkää hyväksyvästi. "Hyvä miekkailija ei kiitä miekkaansa taidoistaan. Siksi me vaihdamme. Tämä on sinun viimeinen koetoksesi."

Viimeinen. Lilika on aivan hiljaa, kuuntelee vain riehuvaa tuulta, miettii, onko senkin vaikeaa hengittää, siksikö se juoksee linnan tornia vasten. Kenties sekin kokeilee rajojaan. Lilika pitää kiinni painavasta miekasta ja kohtaa äitinsä katseen. Ei vielä. Äiti ei ole valmis.

"Miksi? Miksi nyt?"

Kova katse.

"Minä en tuonut sinua tänne esittämään kysymyksiä." Sitäkin kovempi ääni.

"Minä kysyn silti, koska en tiedä, saanko enää toista tilaisuutta."

"Meitä ei tarvita enää", äiti sanoo, "siksi nyt."

Aivan. Vihdoin Lilika näkee. Hänen arvonsa heijastuu miekan terästä, hänen taitonsa ovat äärimmilleen hiotut. Hän joko voittaisi tai kuolisi. Muulla ei ole merkitystä. Jos hän kykenee voittamaan, hän on riittävän valmis. Hyödyllinen.

"Endelion pärjää loistavasti omillaan", äiti sanoo tuijottaen tornin ikkunasta alas suurelle pihamaalle. "Hän tietää, mitä tekee. Hän on haalinut erikoisen, kyseenalaisen joukon ympärilleen, mutta hän tulee huomaamaan vielä, millaisiin ihmisiin hänen kannattaa luottaa. Ei ole minun asiani valittaa hänelle mustalla merkittyjen kanssa veljeilystä ja häiriintyneen maineen omaavista mekaanikoista."

Kaikki Endelionin vuoksi. Aina. Ikuisesti. Lilika tuijottaa heijastumaansa miekasta, hän on tuskin olemassa enää muualla.

"Minun työni hänen kanssaan on tehty. Endelionista tulee suurin valkoinen hallitsija koskaan. Imperiumi kukoistaa hänen myötään. Minä olen hänelle tarpeeton, siispä on yhdentekevää, mitä minulle tapahtuu. Tulevaisuus lepää poikani harteilla."

Entä minä, äiti? Lilikan silmät kysyvät. Entä minä?

"Sinä tarvitset tällaisia harjoituksia", äiti sanoo. "Yhtäkkisiä. Ne testaavat, onko sinusta olemaan vahva ja kestävä. Endelion ei tarvitse rikkinäistä ja heikkoa pikkusiskoa."

"Aiotko sinä tappaa minut, äiti?"

"Ehkä, jos niin on tapahtuakseen. Annetaan miekkojen kertoa. Jos sinä kuolet, sinusta ei ole siihen, minkä vuoksi sinut on synnytetty."

"Minkä vuoksi minä sitten elän?"

"Älä leiki typerämpää kuin olet, Lilika. Sinä olet ase. Veljesi kyllä keksii sinulle käyttöä. Jos voitat ja tapat minut, sinä olet vihdoin riittävän vahva. Silloin sinusta on todella hyötyä."

Lilika pudistaa päätään. Ei siksi, ettei kykenisi taistelemaan äitinsä miekalla, lävistämään tämän rintaa, jos hänen tarvitsisi. Ei siksi, ettei ole aiemmin taistellut tornissa. Ei puolustaakseen itseään.

"Äitini, sinä unohdat nyt yhden seikan", Lilika hymähtää. "Meidän välillämme on yksi selkeä ero."

Äiti siristää silmiään.

"Endelion rakastaa sinua, mutta minä en merkitse hänelle juuri mitään. Jos minä tapan sinut, hän ei kykene antamaan minulle koskaan anteeksi."

Hetken Lilika kuvittelee, että hänen sanansa saavat äidin laskemaan miekan alas. Kun äidin katkonainen nauru laulaa kilpaa tuulen kanssa, Lilika puree hammasta, hokee itselleen, että kaikki lakkaisi aivan pian.

"Sinä selviydyt tietenkin tilanteesta kunnialla", äiti nauraa. "Jos sinä tapat minut, et sinä sitä Endelionille kerro. Et tietenkään. Sinä luikertelet ulos vastuustasi ja olet hänelle se ase, joksi sinut on tarkoitettu. Et sinä jää kiinni."

Niin. Tietenkin. Lilika nostaa aseensa, kohtaa äidin katseen. He nyökkäävät yhdenaikaisesti. Viimeinen viesti äidiltä tyttärelle, tyttäreltä äidille.

Miekat kalahtavat ilmassa toisiaan vasten. Tila on ahdas, mutta Lilika on taistellut ahtaamassakin. Hänet on ajettu nurkkaan, hänen ruumistaan on silvottu, hän on silponut muita. Kaikki on nähty, nuori iho on kokenut paljon. Lilika ymmärtää, miksi hänen äitinsä valitsi tornin. Tuulen ulvonta peittää miekkojen kalahdukset alleen. Muuten he ovat hiljaa, taistelevat päästämättä ääntäkään.

Äiti taistelee kuin kuvittelisi, että suoraan taisteluun herätetty, unen hämärtämä Lilika ei osaisi iskeä oikeisiin paikkoihin. Lilika ei ole kokonaan äitinsä kouluttama, sillä vaikka Aryana kuvittelee tyttärensä olevan vain nuorempi versio itsestään, Lilika on harjoitellut muualla, muiden kanssa. Lilika osaa liikeratoja, joita hänen äitinsä ei ole hänelle opettanut. Kun Lilika tiputtaa raskaan miekkansa maahan ja äiti on iskemässä häntä kylkeen, hän osaa kiepsahtaa takakautta maahan miekan luo. Hän osaa miekkansa mitan toisin kuin sitä käyttävä äitinsä.

Lilika maistaa veren suussaan. Tajunta on alkanut jo keinua, mutta ei liikaa, jotta hän ei voisi yhä seistä ja iskeä. Äidin olkapää vuotaa verta, Lilikan on hankalaa hahmottaa, minne kaikkialle äiti on jo osunut. Keho on täysin valveilla, unen kalvo ei enää kaiherra sen ympärillä. Se tietää, se näkee ja ymmärtää. Lilika luottaa siihen. Aistit toimivat silloin, kun mikään muu ei.

Iskiessään ja väistellessään Lilika osaa ajatella vain Remiä. Veli, joka ei ole veren häneen yhdistämä, odottaa Alissandran kaduilla hetkeään. Remi on jo lähtenyt punomaan verkkojaan. Vain se pitää Lilikan jaloillaan. Äiti ei tiedä siitä mitään. Miekkojen kalahdellessa toisiaan vasten Lilika tietää, että vaikka hän häviäisi ja kuolisi, äiti ei saisi tietää ruusuista ennen kuin olisi liian myöhäistä. Heillä molemmilla on jotakin, jossa elää vielä kuoltuaankin. Perintö.

Miekka kohtaa toisen, Lilika pitää lujaa kiinni. Äidin miekan dynamiikka on erilainen kuin hänen omassaan, mutta se tottelee häntä, se on vain hänen kehonsa jatke. Ja hänen kehonsa on ase, yksi ikuinen, jatkuva taistelu, joka kestää ja jatkaa, vaikka se lyötäisiin alas. Miekka on vain hetkellinen osa sitä. Lilikan oma miekka kalahtaa lattialle äidin kädestä, Lilika potkaisee äitinsä jalat alta. Aryana rojahtaa selälleen eikä enää nouse. Lilika pitää naisen omaa miekkaa aivan tämän rinnalla, tuijottaa äitiään silmiin, yrittää nähdä ihmisen niiden takana. Turhaan. On jo liian myöhäistä.

Hengästynyt naurahdus pakenee Aryanasta. Verinoro valuu leualle, sotkee turkiskauluksen. Tuuli huutaa tornia vasten.

"Sinä olit sittenkin riittävän vahva", Aryana yskähtää. "Hyvä."

"Ei, äiti, en riittävän vahva", Lilika sanoo. "Ainoastaan täynnä raivoa."

Aryanan oma miekka lävistää hänen rintansa. Lilika painaa miekan syvälle, jättää sen siihen. Millainen nainen muka kuolisi omaan miekkaansa; häpeällinen, loppuun saakka taistellut. Lilika tuijottaa hetken tyhjiä silmiä, jotka eivät halveksi enää ketään. Kukkivaa rintaa. Lilikan sisällä ei liiku mitään. Hän kävelee pois, jättää tuulen laulamaan hänen äitinsä kohti pimeitä maita.