Kuningas ja ruusu

Luku 42: Valkeat kädet

Unessa Remi on painoton, valkeat kädet hänen kehollaan piirtävät merkityksiä yksi kosketus kerrallaan, tekevät hänet todelliseksi. Kädet maalaavat hänen karttansa, joet virtaavat, vuoret kohoavat, eikä sydän ole tyhjä niin kauan, kun kädet vain koskevat. Valkeat huulet kumartuvat suutelemaan, kosketus on tuttu, huulten pehmeä tuntu huulilla kuin muisto kodista.

Minne sinä menit? Mihin minä sinut kadotin? Minulla on ollut niin hirvittävä ikävä –

Niin kaunis. Niin tajuttoman kaunis, että Remin ruumis värisee vielä silmien avautuessakin. Todellisuus piirtyy tummana hänen verkkokalvoilleen. Hetki sitten oli pelkkää valkeaa, selkeitä ja pehmeitä muotoja, jotakin käsittämätöntä, muisto jostakin, joka oli ennen kaikkea muuta. Remi nousee istumaan, päässä jyskyttää, kylkeen sattuu yhä. Koko keho on täynnä siteitä ja pieniä haavoja. Kipu elää yhä jokaisessa raajassa, mutta suurempi kipu seuraa muistamisesta. Unen valkeat unelmat ovat poissa, on vain todellisuus, joka räjähti hänen silmiensä edessä, sai hänen jalkansa pettämään.

Remi tuijottaa hyttinsä seiniä, kurottaa valkeaa muistoaan. Hän tulisi pyyhkimään sen yli mustin siveltimin. Endelion ei enää soisi hänelle suopeaa katsetta, ei toisi käsiään hänen iholleen. Miksi se sattuu enemmän kuin haava kyljessä? Muisto on kirkas, se elää hänessä hetken niin voimakkaana, että hän uskoo kuolevansa siihen. Sokaistuvansa, haihtuvansa.

Kenties minä olenkin sokea, Remi ajattelee. Sokea kaikelle sille kauniille, joka hänen eteensä on levitetty. Mitä minä en ole vielä uhrannut sinun vuoksesi? Remi nousee ylös, astelee kannelle, etsii tuttua punertavaa päätä. Lune seisoo muiden ruusujen seassa. Kun Lune ei ole tietoinen Remin läsnäolosta, tämä seisoo paljon rennommin, luottavainen ilme kasvoillaan. Hymykuopat erottuvat. Miksi minä olen kahlinnut hänet näin?

"Me menemme suoraan Valieriin", Remi kertoo.

"Anteeksi kuinka?" Kaikki ruusut hätkähtävät.

"Minun täytyy kohdata Endelion."

"Miksi sinä alistuisit hänen toiveilleen nyt, vuosien jälkeen? Remi, me emme voi antaa periksi!" Lunen ilme on miltei hurjistunut.

"En voi antaa hänen tuhota tätä maata. Olen sen velkaa paitsi mustille, myös kaikille niille, jotka ovat koskaan kironneet Endelionin nimeä. Olit oikeassa, Lune, tässä on sittenkin kyse minusta ja hänestä."

Valkeat kädet, tietäväinen hymy. Toisesta korvasta riippuva, sinikivinen korvakoru. Endelion, aina vain Endelion, Remin sydän ei laulaisi muusta, kunnes sen kieli olisi palanut tuhkaksi.

Lune kääntää päänsä, ei suostu edes katsomaan Remiin.

"Minä en voi antaa hänen tuhota koko Krieliä."

"Etkö sinä ymmärrä? Hän tuhoaa sen siitä riippumatta, mitä sinä teet. Hän kiristää sinua!"

"Kenties, mutta en voi ottaa sitä riskiä. En vain voi. Ihmisiä on kuollut vuokseni. En kykene elämään sen kanssa."

"Juuri sitä hän haluaa! Hän tuntee sinut ja vetoaa iänikuiseen moraaliisi!"

"Ehkä niin, mutta me emme vain voi antaa satojen, kenties tuhansien ihmisten kuolla vuokseni! Ajattele Aylaa, Lune, haluaisitko sinä, että joku muu menettäisi rakkaansa siten?"

Lunen silmät suurenevat. Kaulalla sykkii. Remi ei käänny pois, Lune tuijottaa häntä kuin vierasta.

"Nyt sinä välität minun sisareni hengestä. Nyt, kun kyse on Endelionista."

"Lune, minä en tarkoittanut –"

"Kyllä minä tiedän, mitä sinä tarkoitit! Painu helvettiin, Remi. Et saa minua kävelemään kuolemaan kanssasi."