Kuningas ja ruusu

Luku 19: Vellovat vedet

Sininen hologrammi muodostuu ohjauspaneelin ylle. Remi hätkähtää, kun näkee suorana ja kovana seisovan Lilikan siniviivaisen hahmon edessään. Kuinka tyttö uskaltaa ottaa heihin yhteyttä nyt? Kaikista hetkistä?

"Minä tarvitsen huomionne! Kuuleeko kukaan?"

Miehistö väistää, Remi astuu lähemmäs.

"Minä olen tässä."

"Älkää seilatko suoraan satamaan! Teitä on jo lähdetty vastaan. Teidät saadan kiinni suoraan, jos menette Alissandran satamaan."

"Selvä."

"En tiedä muusta rannikosta. Jos on mitenkään mahdollista, kiertäkää satama. Sinne meneminen ei ole turvallista nyt, kun teidän lähtönne on nähty. Minä kerron vain tämän. Muusta voimme viestittää kirjeiden välityksellä."

Kuva hajoaa, yhteys katkaistaan. Remi vilkuilee ihmisiä ympärillään, odottaa sanoja. Hän on aikeissa kysyä Lunelta, mutta Lune ei ole siinä, Lune on toisaalla vetämässä henkeä, pehmeä viltti harteillaan toistamassa luomiensa alla hetkeä, jolloin Endelion viilsi Aylan kurkun auki hänen silmiensä edessä. Remi pudistaa ajatuksen harteiltaan, katsoo miehistöään. Niitä, jotka on värvännyt laivaan kanssaan. Elämänsä antaneita ihmisiä. Remi joutuu ottamaan seinästä tukea, kun hänen kehonsa lähtee kaatumaan, luovuttaa hiljalleen.

"Laivaa ei kannata enää kääntää", kuuluu tuttu naisääni kauempaa. Aílis seisoo viininpunainen viltti harteillaan ovella.

"Aílis..." Remi hengähtää ja ryntää halaamaan naista, sallii tämän pitää kätensä pitkään tiukasti hänen ympärillään. Aílis silittää Remin tukkaa hitaasti ja lämmöllä kuin äiti.

"Minun ehdotukseni on, että osa meistä menee toista kautta", Aílis ehdottaa irrottaessaan otteensa Remistä.

"Toista kautta?"

Aílis nyökkää.

"Mitä mieltä te olette?" Naisen katse osuu miehistöön.

Kokeneet laivamiehet vaihtavat katseita, nyökkäilevät.

"Meidän pieni joukkomme menetti suurimman osan jäsenistään", yksi miehistä sanoo. "Ne, jotka ovat täällä yhä, täytyy saada pois. Te tiedätte, mikä on ainoa reitti."

Remi katsoo ulos ikkunasta, kohtaa vellovan veden.

"Onko se ainoa keino?"

"Emme voi viedä laivaa muualle kuin satamaan. Laiva ei ole tarpeeksi pieni asia piilotettavaksi. Me kohtaamme valkoisen vallan ja toimimme, kuten olet opettanut meille. Emme kerro heille mitään ja otamme vastaan sen, mitä tulee."

Remi katsoo miestä pitkään silmiin. Hän tietää, ettei katsoisi niihin enää koskaan. Sitten hän nyökkää, ensin hitaasti, sitten painokkaammin. Ei ole muuta keinoa. Remi tuijottaa vettä, tietää sen kutsuneen häntä jo pitkään. Hänen olisi uitava.

"Monen ei kannata uida. Se herättäisi huomiota. Teidän olisi hyvä uida eri puolille rannikkoa. Tiedätte paikat."

"Entä ne, jotka ovat haavoittuneet?"

"He voivat päättää itse."

Arpapeliä. Kylmiltään on vaikeaa päättää, kuka ansaitsee toista enemmän elää, kenelle annetaan toinen mahdollisuus selviytyä hengissä. Remi nojaa yhä seinään, vaihtaa katseita Aílisin kanssa. Vanha nainen on hyvässä kunnossa iästään huolimatta, mutta jaksaisiko hän uida – kannattaisiko se? Remi ei uskalla punnita kenenkään elämää.

"Aílis, missä kunnossa Lune on?"

"Hän on shokissa, mutta hänet tuntien minä uskon, että hän pystyy uimaan."