Kuningas ja ruusu

Luku 11: Lasinpalasia

Ingon seisoo kynttilöin valaistulla käytävällä tuijottaen kahta kuvaa, jotka näyttävät aivan ihmisiltä. Hän katsoo ensin pitkää, mustahiuksista miestä, jolla on surulliset silmät. Ingonille nimetöntä, sillä jos hän on koskaan kuullut miehen nimen, hän ei enää muista sitä. Toinen hahmoista on Lyra, nainen, joka on rikkonut Ingonin kuvat, astunut niihin sisään, huutanut ja koskenut. Ingon tuijottaa kuin halvaantuneena Lyraa ja miestä tämän seurassa. He puhuvat, ja Ingon kuulee. Kerrankin hän on niin kiinni ruumiissaan, että hän kuulee.

Mies on lähellä Lyraa. Rakastettu, Ingon sanoo itselleen, mutta kuvat hajottavat sanan heti. Ei, ei rakastettu. Mies on lähellä, mutta ei pitääkseen sydämellään. Mies katsoo Lyraa kuten katsotaan sellaista, joka tahdotaan pelastaa hinnalla millä hyvällä. Kuin siskoa. Veli, Ingon ajattelee, ja kuvat vahvistuvat. Hänen nimensä on Solas, ne kertovat, ja Ingon huomaa nyökkäävänsä niille.

"Lyra, ole kiltti ja kuuntele minua", Ingon kuulee Solasin puhuvan. Epätoivoinen, väsynyt ääni. Omalla tavallaan jo luovuttanut. "Minun olisi pitänyt tehdä tämä selväksi jo kauan sitten."

"Älä puhu minulle kuin omistaisit minut!" Kiivaus Lyran äänestä poikkeaa huomattavasti siitä raivosta, jonka Ingon sai osakseen. Ingonin on vaikeaa kuvitella katsovansa samaa naista, samaa myrskynsilmään kadonnutta, kovakatseista naista.

"Lyra. Minä tahdon vain auttaa sinua. Rakas siskoni, sinä et voi olla tosissasi tämän suhteen kaikkien niiden vuosien jälkeen. Minua pelottaa, mitä hän tekee sinulle, jos annat tämän jatkua."

Ingon kallistaa päätään kuin sisarukset puhuisivat hänelle. Kuvat ovat selkeät, hän ymmärtää heidän keskustelevan Endelionista. Hän on nähnyt kuninkaan kädet Lyran vyötäisillä, kuullut Lyran nauravan puronauruaan miehen seurassa. Ingon ei tiedä mitään siitä maailmasta. Hänellä on aina kylmä, niin suunnattoman kylmä.

"Se ei satu olemaan sinun asiasi", Lyra sanoo kiivaasti kuin olisi yhä viisitoistavuotias ja peloissaan siitä, että hänen veljensä on oikeassa.

"Hän vain käyttää sinua!"

"Miksi hän ei käyttäisi? Mitä sinä oikein pelkäät? Keksitkö sinä muka jotakin parempaa käyttöä minulle?"

"Lyra rakas, tässä ei ole kyse kenenkään käyttöarvosta. Sinä olet ihminen. Sinä olet minulle tärkeä, enkä minä kestä katsella tätä enempää."

"Ethän sinä katsele mitään. Et sinä ole yläilmoissa. Sinä olet täällä ja panet hänen siskoaan."

Ingon tunnistaa häpeän heti, kun näkee sen. Sen kanssa hän on elänyt. Solas perääntyy siskonsa luota, kääntää kasvonsa kuin lyötynä. Ingon ei näe Lyran kasvoja, mutta kykenee kuvittelemaan niille tietävän hymyn.

"Ei minua odota tässä maailmassa mikään. Mustalla merkityt eivät voi mennä minnekään tai tehdä mitään", Lyra jatkaa. Ingon kuulee äänen muuttuvan joka sanalla ontommaksi. "Jos Endelionilla on minulle käyttöä, olen siitä pelkästään iloinen. Milloin joku ei ole halunnut käyttää minua? Siitähän tässä kaikessa on teille aina kyse!"

Solas yrittää pudistaa päätään, mutta Lyran raivo on vasta heräämässä. Ingon tunnistaa ensiaskeleet, hän on nähnyt ne itse hyvin läheltä. Nyrkkiin puristuvat kädet, levottomat jalat. Kasvoja hän ei näe, mutta hän osaa kuvitella ne. Pelkkä mielikuva saa hänen kehonsa vapisemaan entisestään.

"Vai siitäkö tässä onkin kyse – sinusta? Eikö hänen siskonsa riitä sinulle? Tahdotko sinä minutkin?" Raivo on jo hiipinyt sanoihin, myrkyttänyt ne mustiksi. Lyra ei kuulosta enää itseltään. Puronaurusta ei ole tietoakaan. "Kauanko olet odottanut, että pääset käsiksi minun ruumiiseeni? Onko siinä enää mitään otettavaa sinulle kaikkien niiden kertojen jälkeen, jotka annoit minun hankkia meille rahaa sen avulla?"