Kuningas ja ruusu

Luku 13: Paljas

Verhot on vedetty ikkunoiden eteen, yö on pitkä eikä se odota. Lilika ja Endelion seisovat valtaistuimen eri puolilla, kiertelevät sitä kuin kaksi sutta. Sisko ja veli, hallitsijoita molemmat. Lilika katsoo veljeään ja ajattelee, että antaisi narut oitis takaisin veljensä käteen, jättäisi moraaliset valinnat täysin tämän harteille. Vaikka ketä se auttaisi, asiat jatkaisivat silti tapahtumistaan valkeaan viittaan kiedotussa Krielissä. Lilika tietää haluavansa puhdistaa vain omat kätensä vastuusta.

"Miksi sinä todella palasit?"

"Etkö sinä usko minua?" Endelionin äänensävy on miltei loukkaantunut, veli vie käden sydämelleen kuin Lilikan sanat satuttaisivat häntä.

Lilikan ei tarvitse sanoa mitään. Keihästävä sininen katse riittää.

"Minä voisin esittää sinulle kolme arvoitusta. Koeta arvata, miksi minä olet täällä."

Lilika tarttuu molemmin käsin valtaistuimen reunoihin, puristaa niitä, jotta ei hajoaisi kehoonsa. Tarkoin valittu hymy pysyy silti Endelionin kasvoilla, veli on tullut tänne vain nauramaan sisarelleen.

"Minun joukkioni tarvitsee pientä taukoa", Endelion sanoo kohauttaen harteitaan, aivan kuin syy hänen visiittiinsä olisi niin yksinkertainen. "Olet varmasti huomannut, että he eivät ole aivan kunnossa." Endelion huiskauttaa kättään, ele tuo Lilikalle mieleen Remin, joka teki aina samaa. Pelkkä Remin nimi painaa Lilikaa, ei saa ajatella sitä, ei saa lausua sitä, vaikka jokainen osa hänessä kaipaa pojista toista, lempeäkatseista. Remi, Remi, Remi.

"Onneksi sinulla ja Solasilla menee täällä paremmin", Endelion sanoo hiljempaa, katkaisee Lilikan kaipuun keskeltä. Mieli täyttyy kuvista. Endelion todella on saapunut hänen luokseen vain nauramaan hänelle.

Lilika ei tiedä, kuka on ollessaan veljensä kanssa samassa huoneessa. Toisin kuin Remi, Endelion vie tilaa pelkällä olemassaolollaan, varastavilla katseillaan, merkitsevillä askelillaan. Lilika on alituisesti varpaillaan.

"Et kai sinä edelleen elättele toivoa valkoisesta imperiumista?" Sanat, joita ei ole lausuttu vuosiin heidän välillään. Lilika pudottaa ne vain katsoakseen, kuinka Endelionin olemus muuttuu, kiristyy aavistuksen.

"Rakas siskoseni, miksi muutenkaan minä olisin yläilmoissa?" Hymy. Mitä kaikkea sen taakse saakaan piilotettua? Lilika ei enää niele sitä.

"Oletko sinä sen vuoksi täällä nyt?"

Hymy levenee. Endelion puristaa vuorostaan valtaistuimen selkänojaa, jatkaa Lilikan aiempaa leikkiä.

"Me emme viivy täällä kahta yötä kauempaa. Yläilmojen Kriel odottaa meitä."

"Veljeni, me molemmat tiedämme, mitä meidän välillemme jää leijumaan."

Endelion tuijottaa Lilikaa suurilla silmillään ja kohauttaa harteitaan. Lilika on jo oppinut veljen harjoitellut eleet ulkoa.

"Minulla ei ole aavistustakaan."

Kun Lilika tuijottaa kauttaaltaan valkeaa veljeään, hän näkee tämän sanojen takana toisenkin henkilön. On kuin jokaisessa ääneen sanotussa sanassa olisi palanen naista, jonka rinta kukkii Lilikan mielessä punaisena. Valkeahiuksista, Lilikan ajatuksissa mustasilmäistä. Heidän äitinsä Aryana. Lilika kykenee näkemään vain painajaisuniensa naisen veljessään, kun tämä kiertelee valtaistuintaan.

"Sääli, että äiti on kuollut", Endelion sanoo aivan kuin lukisi sisarensa ajatukset. "Älä pistä minua katumaan sitä, että valitsin sinut sijaistajakseni, Lilika."

"Sääli?" Lilika takertuu veljensä sanoihin. "En voi uskoa, että kaiken jälkeen sinä kykenet yhä kaipaamaan häntä. Puhummeko enää edes samasta naisesta?"