Kuningas ja ruusu

Luku 39: Laulu palavalle taivaalle

Taivas on liekeissä. Remin koko ruumista pakottaa, mutta se nousee ylös ilman apua. Ilma on täynnä savua, Remi hengittää sitä keuhkoihinsa tietäen, että hänen täytyy päästä pian pois, yksikin minuutti liikaa savussa ja tulessa polttaisi hänen keuhkojaan, myrkyttäisi hänet sisältäpäin. Remi yskii, vie käden suulleen. Jostakin vuotaa verta, hän ei ehdi ajatella, keho kulkee jo, se tietää, että sen täytyy kulkea eteenpäin.

Palavia taloja, loimuava taivas. Se, mitä kodista on jäljellä. Jokin pistää Remin kylkeä, hän ei osaa sanoa, onko se ajatuksen kivuliaisuus, vai onko jokin mennyt lopullisesti rikki. Hän raahustaa yli ruumiitten, yli palaneiden, vääntyneitten raajojen, jotka voivat kuulua kenelle tahansa. Ihmisiä kävelee siellä täällä, osa juoksee, osa vain tuijottaa, odottaa palavien rakennusten rojahtavan päälleen. Remi ei tiedä, kuka on elossa ja kuka kuollut, taivaan palaessa sillä ei tunnu olevan merkitystä.

Pommi ei osunut pahimpaan paikkaan, Remi kuulee jonkun sanovan päässään. Kenties se on hän itse. Erikoinen ajatus. Ruumis kulkee eteenpäin, etsii ulospääsyä, mutta mieli tuntuu jo tietävän, että pommi ei osunut sinne, minne sen piti osua. Hän on vielä hengissä. Kenenkään ei pitäisi olla. Hän erottaa tuttuja kasvoja, jotka tuijottavat häntä lasittunein silmin. Kaikki meni niin hyvin. Hetken ajan he olivat täydessä kukassaan.

Kukaan ei huuda. Vain tulen tasainen ritinä laulaa Remille ja muille etsijöille. Kaikki on liian vereslihalla, liian tuoretta, mikään tuntemus ei suodatu ruumiista ulos. On vain yritys selviytyä, paeta, päästä pois.

Remi kulkee läpi rikkoutuneen lasin, sortuneitten rakennusten. Missä oli joskus pelto, on pelkkää mustaa. Pommin jäljet näkyvät kaikkialla, maa on mustaa ja käryää. Remi jatkaa kävelyään, jalat eivät kykene juoksemaan. Missä kaikki ovat? Remi ei muista nimiä. Oli vain korkea ääni, jota seurasivat aallot. Vavahdukset, jotka vetivät mustan harson maan ylle. Nyt se palaa, itkee menettämäänsä. Remi kulkee, jalat osaavat perille, vaikka hän ei ajattelekaan mitään, edes pienimmät ajatukset eivät tavoita päätä. Ei ole ketään, ketä kutsua, ei ketään, jonka ruumista etsiä. On vain päästävä pois.

Kun ensimmäinen ääni rikkoo tulen laulun, Remi säpsähtää, havahtuu ensi kertaa hetkeen. On kuin joku kutsuisi häntä, lausuisi hänen nimeään. Remi pysähtyy, katselee ympärilleen. Kauttaaltaan musta maa, tuhkan ja tulen tahraama taivas ympärillä. Kaaos on koskettanut kaikkea, missä täällä on yhä joku, jonka suuhun hänen nimensä sopii?

"Remi."

Allhaalla. Mustassa maassa. Remi hätkähtää, nimi tulee hänen huulilleen ennen kuin hän ehtii ajatella sitä.

"Aílis." Vanha nainen makaa maassa kuin räsynukke, kasvot tuhkasta mustina. Remi ei uskalla katsoa Aílisin ruumista. Jokin on rojahtanut tämän jaloille, Remi ei erota kaaoksen keskeltä mitään. Osa naisen kehosta on palanut. Vasta sen näkeminen palauttaa Remin hetkeen, saa hänet ymmärtämään, missä hän on.

"Endelionin... täytyi kuulla iskustamme", Aílis köhii. "Hän räjäytti pommin. Osan omasta maastaan..."

Remi kumartuu naisen luo, tarttuu tätä olkapäästä. Olkapää on täysin veltto, Remi ei saa siitä otetta. Oksennus maistuu suussa, kun Remi ymmärtää sen halvaantuneen.

"Aílis, meidän täytyy mennä. Tämä ei ole paikka, jossa keskustella", Remi hengähtää. Ajatukset kulkevat vihdoin ruumiin kanssa samaan suuntaan, kohti selviytymistä. "Tule, voitko sinä kävellä? Aílis..."

Kyyneleet piirtävät jokia tuhkan peittämille, uurteisille poskille. Aílisin valkoiset hiukset ovat sotkussa, mutta naisen sinisten silmien katse on kirkas kuin puro. Ruumis voi hajota palasiksi, mutta silmät eivät vanhene koskaan. Remi huomaa vapisevansa kauttaaltaan yrittäessään nostaa itkevää naista mukaansa.