Kuningas ja ruusu

Luku 27: Tähtien alla

Taivas on puutarhasta katsottuna suunnattoman suuri, iänikuinen kangas. Lilika istuu viileällä nurmella sivellen sitä sormillaan, pitäen katseensa tiiviisti tähtien täplittämässä indigonsinessä. Niin kauan, kun tähdet pysyvät taivaalla, valaisevat hänen yönsä, hänen yksinäisyytensä ei räjähdä rinnassa.

Linnan pihamaa on öisin hiljainen, vaikka vartiota on Kallasin iskun jälkeen kiristetty. Lilika saa istua rauhassa, kukaan ei tule keräämään häntä sisälle kylmien seinien turvaan. Ajatus synnyttää kuplivaa naurua hänen sisälleen. Kun hän oli lapsi, Ethé tai linnan palvelusväki hakivat hänet aina suojaan, jos hän jäi öisin harhailemaan, mutta hänen ollessaan kuningatar kukaan ei ole osoittanut vastaavaa kiinnostusta.

Kun askeleet kuuluvat kauempaa, Lilika kohottaa valkean päänsä, mutta ei nouse. Tarkoin leikattu nurmi ei juuri anna ilmi Solasin askelia, Lilika kuulee ne vain, koska on täydellisen hiljaista. Kaupungin öiset äänet eivät kuulu linnan piirin sisään, Lilika on kaksin yön kanssa, kunnes Solas saapuu rikkomaan maiseman.

"Teidän korkeutenne, te vilustutte", Solas sanoo vilkuillen ympärilleen.

"Ei täällä ketään ole, Solas, sinä voit tiputtaa muodollisuudet."

Solas hymyilee surumielisesti.

"Kuinka sinä jaksat?"

"Minä hengitän yhä."

Solas asettuu seisomaan aivan Lilikan vierelle. Miehen varsi tuntuu olevan loputtoman pitkä, kun tämä ei istuudu hänen viereensä. Lilika taputtaa ruohoa vierellään, pyytää Solasia jäämään. Hänen yllätyksekseen Solas istuutuu nurmelle miltei heti. Mies näyttää irralliselta, isolta pihakoristeelta istuessaan polvet koukussa ruusupensaan vierellä.

"Lilika... Minä tahdon sinun muistavan, että mikään tästä ei ole sinun vikasi."

Lilika pudistaa päätään.

"Tiedän sen. Se ei silti estä minua tuntemasta kaikkea sitä, mitä Ethén kaltaisen ihmisen menettäminen minussa herättää."

"Olitteko te läheisiä lapsuudessasi?"

"Ethé oli minulle enemmän äiti kuin oma äitini."

"Sure aikasi, anna itsellesi oikeus tunteisiin."

"Niinhän minä annankin", Lilika sanoo kyeten jo hymyilemään Solasin holhoaville sanoille. Jos mies yrittää paikata vanhemman paikkaa Lilikan elämässä, tämä tekee sen kömpelösti, aloittelijan ottein.

"Minä pelkään sinun puolestasi", Solas pudottaa huuliltaan. "Sinä olet joutunut kestämään niin paljon."

Sääliä valuu Solasin äänestä nurmelle. Lilika on väsynyt siihen.

"Mitä sinulle tapahtuu, jos joudut tekemään vielä jatkossa jotakin tällaista? Sinä jouduit teloittamaan oman äitihahmosi. Sinä olet alituisesti sellaisten paineen alaisena, etten tiedä, miten minä voin mitenkään pidellä sinua pystyssä."

Et sinä voikaan. Se ei ole sinun tehtäväsi, rakas, hölmö ystäväni. Lilika hymyilee vaisusti, vaikka hymyt eivät hetkeen tunnukaan hymyiltä sen jälkeen, kun on nähnyt rakkaan ihmisen notkahtavan hervottomaksi köyden päässä.

"Olet joutunut kasvattamaan melkoisen kuoren kyetäksesi olemaan Krielin kuningatar. Muistathan, että sinä olet ihminen sen alla?"

Voi, Solas. Lilika hymyilee miehelle ja ajattelee, ettei tällä ole aavistustakaan siitä, millaiseksi Lilika on joutunut kasvamaan. Hän on vanhennut ennen aikojaan, kasvattanut kuoren tullakseen itse siksi aikuiseksi, jota hän lapsena tarvitsi.