Kuningas ja ruusu

Luku 32: Pakenevat säteet

Krielin taivaalla leijuva linna on ulkoa valmis yhtä tornia lukuun ottamatta. Iltaa kohti kääntyvä päivä värjää taivaan hentoon vaaleanpunaan ja persikkaan, heijastaa viimeisen valonsa ikkunoihin. Ingon rakastaa auringon leikkiä keskeneräisen tornin pinnassa. Se hehkuu kuulaissa, vaaleissa sävyissä. Mikään hänen rakentamansa ei voisi koskaan jäljitellä auringon säteitä, hän ojentaa sormiaan avonaisesta ikkunasta ja sallii viimeisten säteiden hivellä ihoaan.

"Tahdotko valjastaa auringon?" tuttu, heleä naisääni havahduttaa Ingonin.

"En tahtoisi vangita maailman kauneinta voimaa", Ingon hymähtää, "enkä usko, että se minun vangikseni suostuisikaan."

Lyra astelee Ingonin rinnalle yllään tavanomainen valkea mekkonsa, joka paljastaa olkapäät. Illaksi kääntyvän auringon valossa Lyra näyttää aiempaa hauraammalta, paljaaksi jäävä iho synnyttää särkyvän mielikuvan. Ingon kääntää päänsä pois, Lyran näkeminen sellaisena muistuttaa häntä siitä, että hänen kätensä eivät osaa korjata kaikkea.

Lyra ei siisti ulkomuodossaan mitään; ei sido takkuisia, valtoimenaan juoksevia suortuviaan tai pue ylleen siveellisempää mekkoa. Lyra seisoo Ingonin vierellä omana itsenään, hivuttautuu vierelle. Aluksi Ingon säpsähtää naista lähellään, sitten hän ymmärtää, että Lyra tahtoo vain nähdä ulos kuten hänkin.

"Ai, torniako sinä olitkin ihailemassa?" Lyran suuret, valkoripsiset silmät ovat niin lähellä ja katsovat suoraan Ingoniin.

"Sitä, mitä siitä on jo valmiina", Ingon nyökkää.

"Endelion on paraikaa etsimässä metallikuuhun rakentamaansa kaupunkiin kaikkea sellaista, jolla selvitä täällä. Kenties hänellä ei ole riittävästi miehiä rakentamaan tornia vielä loppuun."

Ingon huomaa naurahtavansa.

"Mitä, oliko ajatukseni noin absurdi?"

"Täällä on päivisin niin kirkasta, että kaikki rakennustyö tehdään öisin", Ingon sanoo hymyillen Lyralle.

Hetken Lyran sinisilmät vain tuijottavat. Kun ne kirkastuvat, Ingonin sisällä läikähtelee, hän tietää naisen keksineen jotakin. Lyra tarttuu häntä ranteesta, samasta kohdasta, josta tarttuu joka kerta. Ingonin sydän hypähtää, kun hän ymmärtää, että kaiken Endelionin suunnitteleman kaaoksen keskellä voisi joskus koittaa päivä, jolloin Lyra ei enää tekisi niin. Ingonin sydän jyskyttää entisestään, kun hän ymmärtää pelkäävänsä ajatusta naisen menettämisestä.

Lyra kuljettaa Ingonia perässään kuin tuntisi suuret, tyhjät salit jo ulkoa. Endelionin työskennellessä ja organisoidessa naisella on aikaa juosta paljasjaloin vasta valmistuneilla lattioilla, ihailla kaikkea sitä, joka on tai on tuleva.

"Minne me tänään menemme?"

Lyra kääntyy vain sen verran, että valkeat hiukset keinahtelevat puolelta toiselle. Ingon erottaa kaiken keskeltä leveän virnistyksen. Lopulta Lyra pysähtyy keskeneräisen tornin edessä, raottaa ovea, joka vie suoraan ulos. Alas on kilometrejä, valkean naisen ja alhaalla kiemurtelevan kaupungin välissä on vain pieni, osittain valmistunut torni. Rakenteet ovat hatarat, katosta puuttuu osa kokonaan.

"Lyra, me emme voi..."

"Miksi emme voisi?"

"Se on kesken. Endelion tuskin haluaa –"

"Kuka välittää siitä, mitä Endelion haluaa? Tämä on sinun elämäsi, eikä sitä kuulu elää kenellekään muulle. Ota askel, jos tahdot, ja jätä ottamatta, jos et."

Ingon ottaa askeleen, nousee torniin Lyran perässä. Lyra kiipeää portaat keskeneräiselle katolle kuin olisi tehnyt niin kymmenesti aiemminkin. Aurinko välkehtii metallikatolla, Lyra on jo istuutunut sen reunalle, kun Ingon saa kammettua itsensä ylös asti. Lyran paljaat jalat heiluvat reunan yllä, nainen ei pelkää istua lähellä avonaista taivasta.