Kuningas ja ruusu

Luku 44: Ruusu

Valierin ilma tuoksuu tutulta Remin asettaessaan jalkansa sen maalle. Tuoksu täyttää hänet kauttaaltaan; raikas meri-ilma, hienoinen suola ja lämpimät mausteet. Satamassa tuoksuu koti, Remi kävelee suoraan lapsuudenmaisemaansa. Se nielaisee hänet kokonaisena, silittää hänen viittansa liepeitä, hipoo poskia. Vaikka hengenvaara riippuu kaikkialla Remin yllä, Valieriin astuminen on kuin kävelisi sisään tuttuun maalaukseen.

Ruusut hajaantuvat automaattisesti, suunnitelma on hiottu pikaisesti ennen maihinnousua. Renfred huolehtii laivasta ja siitä, että he eivät kiinnitä liiaksi huomiota osakseen. Remi kulkee määrätietoisesti poispäin satamasta, hän osaa reitin ulkoa. Miehet kiskovat veneistä kalansaaliitaan, naiset kaupittelevat kankaitaan ja yrttejään maihin saapuville miehille. Elämä on vilkasta, paikoitellen levotontakin, Colarin savupilvet ovat maalanneet mustat raitansa Valierinkin elämään.

Remi suo viimeisen katseen rantaan. Lune seisoo keskustelemassa ihmisille, jotka ottavat hänet keskusteluun kuin kotiinsa. Kyllä Castenin nimi tunnetaan. Lunella ei ole hätää. Hän joutuu kenties selittämään, mitä tekee Valierissa, mutta hän on nopea tarinankeksijä, Remi tietää sen. Ei syytä huoleen. Lune ei koskaan paljastaisi mitään. Lune on nyt siellä, minne kuuluu. Remi ei haluaisi sen särkevän rintaansa niin suuresti. Hän katsoo vielä hetken, imee jokaisen osan Lunen piirteistä – kaartuvan nenän, pisamaiset posket, punaisen kiharapilven. Remi painaa ne mieleensä kuin haluaisi omistaa ne elämänsä loppuun saakka. Sitten hän kääntää päänsä ja tietää, ettei enää palaa.

Tutulla kulmalla, kahden Remin lapsuusaikoina suositun ravintolan kulmalla on hiljaista. Ravintoloista toinen on tyhjä, sen ikkunaan on piirretty suuri musta merkki. Remin sisällä soi matala sävel. Hänen lapsuudessaan Valier välttyi vastaavalta. Nyt valkoisten valta on ulottunut aiemmin vilkkaisiin kulmiin saakka. Remi huokaa syvään, vetää hupun syvemmälle päähänsä.

Kun kulman takaa kävelee lyhyt, korkeavartisiin saappaisiin sonnustautunut tyttö, Remi säpsähtää. Tyttö on vetänyt hupun samalla tavalla päänsä yli kuin hänkin, mutta hän tunnistaa tämän jo tavasta kävellä. Nopeat askeleet eivät jää odottamaan ketään. Remi on yrittänyt pysyä niiden perässä suurimman osan lapsuudestaan. Vasta kohdalla tyttö vetää hupun kasvoiltaan, paljastaa kuulaat, korkeaposkiset piirteensä. Lilikan silmät ovat yhä siniset kuin liplattava joki linnan vierellä.

Lilikan alahuuli alkaa väpättää, valkoiset kulmat kaartuvat ylös. Remin ruumis on turta, voimaton, mutta painautuessaan Lilikan omaa vasten, ottaessaan sen omalleen kuin osan itseään, se täyttyy valosta. Valo on kirkas ja lämmin kuten kaikki menneet iltapäivät. Lilika on pieni, mutta lämmin. Remi puristaa tyttöä ja unohtaa kaiken. Kaikki kuolemat, kaikki menetykset, Colarin räjähtäneen maan, tärisevän ruumiin, Lunen loittonevan selän. Kaikki hiipuu pois, kun hän sulaa kiinni Lilikan kosketukseen, puristaa tyttöä lujempaan kuin on koskaan puristanut ketään.

"Sisko... sisko rakas", Remi sopertaa Lilikan tukkaan. Ei ole sellaista voimaa maailmassa, joka voisi kieltää Lilikan häneltä. Tyttö on hänen siskonsa, ei veren puolesta, vaan jonkin paljon vahvemman. Kun Remi irrottautuu syleilystä, Lilikan kasvot ovat täyttyneet kyynelistä. Lilikan, joka niin harvoin itki.

"Sinä olet hengissä. Sinä elät. Sinä..." Lilika saa sanotuksi.

"Minä olen. Niin olet sinäkin. Ja me olemme vihdoin tässä."

Remin kädet tarttuvat Lilikaa kasvoista. Hän pitää tytön kasvoja aivan lähellä omiaan, vie otsansa tämän omalle. Niin lähellä. Vihdoin verenä ja lihana häntä vasten.

"Minä tulin kohtaamaan hänet – sinun veljesi."

"Tiesin sen. Osasin arvioida viestimien kautta käymämme keskustelun perusteella, mihin auringon kulmaan saapumisesi ajoittuu. Olin oikeassa. Meillä on vielä loistavasti aikaa, päivä on hädin tuskin käynnissä."