Kuningas ja ruusu

Epilogi: Ruusu kukkii

Haudalla ei ole käynyt kukaan pitkään aikaan. Ei jalanjälkiä lumessa, lunta harmaan kiven päällä. Lilika kumartuu, laskee hetkeksi hupun päästään. Täällä ei koskaan käy ketään, kukaan ei näe häntä. On kulunut niin monta vuotta. Niin paljon aikaa, eikä mikään ole kuroutunut heidän välilleen, saanut Lilikaa unohtamaan, miltä tuntui pitää häntä kädestä. Mikään maailman aika ei voisi koskaan viedä sitä häneltä. Lilika pyyhkii lumen haudan päältä, silittää kylmää kiveä. Hän vetää rintataskustaan pienen ruusun ja laskee sen haudalle merkiksi siitä, ettei hän ole unohtanut.

"Siitä on kauan, veli", Lilika kuiskaa. "Minä toivon, että sinä olet nukkunut hyvin. En aio tulla tapaamaan sinua vielä pitkään aikaan."

Lilika katsoo ympärilleen, raottaa ruusuttomia pensaita nähdäkseen puutarhaan, johon ei ole astunut jalallaan kuuteen vuoteen. Kaiken sen takana nukkuu ikiunta hänen veljensä, hänen rakkain ystävänsä. Kun Lilika on katsonut tarpeeksi pitkään, nähnyt lapsuutensa hiljaisena kuin uni, hän on valmis lähtemään. Käsi sipaisee hautakiveä, jättää äänettömät hyvästit.

"Nuku rauhassa, minä palaan vielä."

Huppu jälleen kasvojensa suojana Lilika kulkee pois vuosien takaisesta piilopaikastaan, kävelee tuttua reittiä kohti Valierin hautausmaata. Haudalla ei ole käynyt ketään. Lilika sytyttää Solasille ja Lyralle kynttilät, hankaa lumen takaa esiin heidän nimensä. Hän antaa oikeutta niille, jotka eivät sitä eläessään saaneet. Kynttilät lämmittävät kiven kylkeä, antavat heidän tietää, että Lilika on yhä täällä ajattelemassa heitä.

"Näemme jälleen, rakkaani", Lilika lausuu kivelle. "Sinä liikut ajatuksissani usein."

Lilika on jo antanut kaiken itselleen anteeksi. Ei ollut väärin nukkua sellaisen miehen sylissä, jonka sydämensyke oli hänen tuutulaulunsa, kätensä hänen suojelijansa. Lilika hymyilee kivelle ennen kuin lähtee pois. Ei saa tulla nähdyksi. Viitta suojanaan Lilika katoaa Valierin kaduille.

Kaduilla on hiljaista, aamu on varhainen, valo ei ole vielä kukistanut talven sineä. Lilika kulkee kadulta toiseen muistellen kaikkia niitä aamuja, jotka hän vietti Valierin kaduilla aikana, jolloin hänen ei tarvinnut suojata kasvojaan hupulla. Vaikka eihän enää olisi mitään menetettävää. Lilika yritti vuosia pitää naruja käsissään, etsiä ruusuja ympäri maailmaa, mutta hänelle jäi vain kaksi hautaa, menetetyt rakkaat, joista huolehtia. Elämä on epävakaata, mutta ei pölyistä, tunkkaista. Ei Lilikalle koskaan. Hänellä on yhä sama sydän kuin sillä tytöllä, joka käveli areenalta vapauteensa.

Kadunkulmassa Lilika pysähtyy. Ohi kulkee valkeahiuksinen nainen pieni poika matkassaan. Lilika ei tiedä, onko nähnyt heitä koskaan aiemmin, mutta hänen katseensa kiinnittyy heidän viittojensa liepeisiin, seuraa heitä seuraavallekin kadulle. Ei. Mahdotonta. Kapina on kuollut. Silti Lilika seuraa varoen, etsii katseellaan vastauksia. Huppu peittää pojan kasvot, mutta Lilika näkee sen silti. Punaiset terälehdet, toivon kukka. Pojalla on pieni ruusu korvansa takana.