Kuningas ja ruusu

Luku 29: Nurmisilmät

Kun Remin huoneen ovi käy, Remi hätkähtää automaattisesti ylös.

"Lune, ei nyt, ole hyvä ja –"

Remi vie käden suulleen havaitsessaan Aílisin ikäisekseen ryhdikkään olemuksen ovensuussa. Aílis rykäisee kuuluvasti ja väläyttää Remille tietäväisen hymyn.

"Oi, Aílis", Remi sopertaa, "anteeksi, en... En tiennyt sen olevan sinä."

Aílis astelee huoneenseen tuoden mukanaan kaiken sen arvovallan, joka hänessä asuu luonnostaan. Hän astelee Remin vierelle, istuutuu sängyn reunalle Remin jo jättämän paikan vierelle ja odottaa Remin istuutuvan.

"Siitä minä tulinkin keskustelemaan kanssasi."

"Tulitko sinä moittimaan minun valintojani?" Remi sanoo murtuvalla äänellä.

"Minä en moiti ketään, kyllähän sinun pitäisi se tietää, lapsi rakas."

"Anteeksi", Remi kuiskaa.

Vanhan naisen kädet asettuvat Remin omille vailla lupaa; Remi ei sano mitään, hän sallii naisen tulla lähelle. Äidin kuoleman jälkeen Aílisin lämpö raastaa häntä kaikkialta. Nainen on hänen kallionsa, suoja tyrskyjä vastaan.

"Remi, tiedäthän sinä, että sinäkin olet vain pelkkä poika. Pelkkä lapsi. Sinun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin."

"Tiedän, mutta..."

"Hän on lapsi siinä, missä sinäkin. Hän ei tahdo satuttaa sinua. Hän ei vain tiedä. Tietämättömyys ei ole rikos."

"Hän ei ymmärrä."

"Mutta hän tahtoisi ymmärtää. Anna hänen. Hän yrittää kovasti."

"Mutta..."

"Sinun ei tarvitse kantaa kaiken painoa yksinäsi. Sinä voit sallia itsesi hajota ja murtua. Voit antaa itsesi olla ihminen, Remi."

Kyyneleet kimaltavat Remin silmäkulmissa, kun hän kumartuu Aílisin syliin, sallii naisen ottaa hänet kokonaan syleilyynsä. Aílis silittää hänen korpinmustia suortuviaan, kuljettaa toista kättä selässä, kun vavahdukset alkavat. Remi on pitänyt kaiken itsellään jo niin kauan, että Aílisin hellät silitykset riisuvat hänet täysin paljaaksi, tekevät hänet vihdoin siksi lapseksi, jonka hänen olisi pitänyt sallia itsensä olla.

Kun vavahduksia ei enää tule, Remi vetäytyy kauemmas, vaikka tietääkin Aílisin ilmeestä, että nainen sallisi hänen jäädä siihen vaikka koko yöksi, odottamaan saapuvaa kajoa, uusia yrityksiä.

"Minun pitäisi olla hänelle rehellinen", Remi huokaisee istuessaan sänkynsä laidalla orpo ilme kasvoillaan. Aílis ei pakota läheisyyttään hänelle, hän on siitä kiitollinen.

"Mikä estelee sinua?"

"En tahdo loukata häntä. Mutta totuus on, että saatan olla juuri riittävän uupunut hänen kanssaan temppuilemiseen. Hän ei ole eikä tule olemaankaan tärkein prioriteettini, enkä voi sille mitään. Minä en ole sellainen ihminen, jonka tulisi käyttää iltojaan tällaisten asioiden miettimiseen. Se on ajanhaaskausta, koska kaikki tulee kuitenkin päättymään siihen, että minulla on vain kapinani. Ruusut ovat elämäntehtäväni, Aílis, minulla ei varsinaisesti ole aikaa olla ihminen siinä välissä."

Aílis vie vahvat kätensä Remin poskille, sivelee niille jääneitä kyyneliä.

"Remi, kuunteletko sinä itseäsi koskaan?"

Remin suu avautuu, mutta ääntä ei kuulu.

"Millainen johtaja sinä oikein tahdot olla? Eikö sinua pelota se, miltä sinä nyt kuulostat?"