Kuningas ja ruusu

Luku 6: Kuvat

Käsiä. Kasvoja. Toistuva rytmi, josta Ingon ei saa kiinni. Kylmä, sinertävä käsi hänen reidellään. Hänen silmänsä painuvat kiinni, avautuvat uudelleen. Ei enää käsiä, ei kasvoja, ei mitään menneestä. Kuvat hiipuvat pimentoon. On vain pelkkä vapiseva hytti täynnä mekaniikkaa, toinen toistaan erikoisempia ruuveja ja muttereita. Ne ovat ainoa kieli, jota hän osaa puhua.

Kun kasvot ilmestyvät jälleen näkökenttään, Ingon on aikeissa sulkea silmänsä, pakottaa kuvan menemään pois kuten kaikki aiemmatkin. Pelkkiä välähdyksiä menneisyydestä. Kasvot eivät lähde, ne ovat valkeat ja hymyilevät hänelle. Siniset silmät, valkoiset ripset, yhtä valkoiset kuin kasvoja reunustavat hiuksetkin. Nainen voisi yhtä hyvin olla näky, kadota kuten kaikki muutkin.

"Ingon? Kuuletko sinä minua?"

Kuva puhuu. Ingon räpyttelee silmiään, katsoo vuoroin seiniä, vuoroin naista. Todellisia kaikki. Ingon riuhtaisee itsensä ylös sängynreunalta, nainen tarttuu häntä hartioista, ettei hän kaadu.

"Ingon, oletko sinä kunnossa?"

"Lyra? Sinäkö siinä?"

Lyran nauru on Ingonille kuin puro. Hänen on mahdotonta saada sen liplatusta kiinni, mutta se tuntuu hyvältä hänen rinnassaan. Kuva selkeytyy, hän näkee eteensä, hän ymmärtää puhuvansa ihmiselle eikä muistolle. Lyran kädet eivät sinerrä, silmät pysyvät tämän päässä. Lyra on todellinen.

"Olemmeko me... perillä?" Ingon ravistelee päätään kuin saadakseen sen toimimaan, kuin kyetäkseen katsomaan naista selkeämmin mielessään risteilevien muistikuvien takaa.

"Pian", Lyra sanoo ja istuutuu tyynesti Ingonin sängyn reunalle. Ingon pistää merkille, ettei naisella ole lainkaan kenkiä. Lyra heiluttelee paljaita jalkojaan ja hyräilee. "On sinun ansiotasi, että me ylipäätään pääsimme lentoon. Sinun moottorisi on toiminut moitteitta."

Ingon ei sano mitään. Hän vain tuijottaa Lyran paljaita varpaita peläten, että jos tuijottaa niitä liian pitkään, todelliset kuvat sekoittuvat muistojen kanssa. Jos niin käy, hän ei enää tunnista mitään jalkojen yläpuolelta Lyralle kuuluvaksi. Silloin hän ei tiedä, mitä hän voisi tehdä. Ingon kääntyy ja oikaisee silmälasit nenältään, sipaisee hiuksensa niskan taa.

"Me emme ole juuri puhuneet keskenämme, vaikka olemme molemmat kuninkaan alaisia", Lyra lausuu tyynesti. "Kerro minulle itsestäsi, Ingon. Mitä sinä pelkäät? Mitä sinä ajattelet? Ovatko ne huhut sinusta totta?"

Ingon kääntyy kohtaamaan Lyran kasvot. Ne eivät pysy paikallaan, hän ei enää erota, mistä safiirisilmät alkavat ja mihin huulet loppuvat. Ingon vetää syvään henkeä.

"No? Onko Endelion vienyt sinulta kyvyn puhua?"

Ingon osaa yhä pudistaa päätään. Liike sotkee Lyran kasvot entistä pahemmin, nainen on pelkkää valkeaa virtaa hänen edessään. Hän erottaa enää vaivoin ihmisen muodon.

"Sinä et tosiaan ole sosiaalisinta sorttia", Lyra nauraa. Ingon sulkee hetkeksi silmänsä, keskittyy nauruun. Puron solinaan. Kun hän avaa silmänsä, Lyra on taas siinä, hymy kasvoillaan, valkeat hiukset olkapäille valuen. Muodot palaavat takaisin.

"Minä tarvitsen oman verstaani."

Lyran nauru puskee Ingonin ihon alle.

"Verstaasi? Tiedätkö sinä, hyvä mies, missä sinä olet?"

Ingonin suu raottuu.

"Kuninkaan ilmalaivassa. Matkalla metallikuuhun. Tiedätkö edes, mikä se on? Sinä olit osana sen suunnitteluryhmää! Krielin paras mekaanikko! Missä sinä pidät itseäsi piilossa ja miksi minä en pääse sinne?"