Kuningas ja ruusu

Luku 25: Kättesi työt

Tuuli pyyhkii Ingonin hiuksia hänen seistessään aivan aluksen laidalla ja kuunnellessaan tuulen laulua. Ilma on kylmää, tuuli miltei kiskoo Ingonin huivin mennessään. Hän kietoo sen tiukemmin ympärilleen ja on jo valmis kääntymään hyttiinsä päin, kun huomaa valkean hahmon silmäkulmassaan.

"Lyra."

"Ingon."

Lyra nojautuu laitaan. Naisella on yllään pelkkä valkea, olkapäät paljaaksi jättävä mekko. Valkoiset hiukset ovat sotkussa, tuuli piiskaa niitä taaksepäin. Ingon erottaa Lyran olemuksessa jotakin sellaista, jota ei ole aiemmin kohdannut.

"Oletko sinä kunnossa?"

Lyra kohottaa katseensa.

"Minäkö?" Ilme on aidon hämmästynyt. "Tuota noin, uskoakseni kyllä."

Ääni on etäinen, mutta ei Ingonille, vaan Lyralle itselleen. Ingon nyökkää hiljaa, pilvet lipuvat alla tasaiseen tahtiin. Huivi ei enää lämmitä, mutta Lyra on siinä, joten muulla ei ole enää merkitystä.

"Onko kyse Endelionista?" Ingon ei ole varma, kuinka kysyä. Jokin Lyran olemuksessa on aiempaa hauraampaa, vihdoin hän on oppinut nimeämään havaintojaan. Hauras. Kyllä, Lyra on hauras.

"Hän heitti minut hetkeksi ulos", Lyra naurahtaa. "Kyllä hän siitä toipuu, kunhan saa hetken vetää henkeä ja muistella entistä elämäänsä."

"Puhuitteko te Remistä?"

Hymy leviää hitaasti Lyran kasvoille.

"Ingon, sinähän olet kehittynyt hirveästi!" nainen hengähtää. "Kyllä, me puhuimme Remistä. Kaiken muun ohella."

"Saiko Kallasin hyökkäys kuninkaan kaipaamaan Remiä? Pitäisikö minun tietää jotakin? Ihan vain... jos kuninkaan harkintakyky pettää."

"Ei, kaikki on kunnossa. Niin kauan, kun minä olen ollut Endelionin rinnalla, hänellä on ollut iltoja, jolloin kaikki ihmiset hänen ympärillään joutuvat kantamaan syyllisyyttä siitä, että eivät ole Remi."

Ingon huokaa syvään. Tuuli puhaltaa yhä lujaa, mutta se ei tunnu puhdistavan ilmaa laivan ihmisten ympärillä. Ingon ei uskalla kuvitella, miltä kaikki tämä tuntuu Lyrasta. Lyra voi yhtä hyvin itkeä yönsä tai nauraa Endelionin ailahtelevaisuudelle. Ingonin sisintä kylmää, kun hän ymmärtää, ettei hän tiedä lainkaan, kuinka Lyra tällaisiin tilanteisiin reagoi. Lyra ei ole mitään niin todellista, että tätä voisi lukea.

"Minusta on oikeastaan varsin huvittavaa, että olen päättänyt vihata miestä, jota en ole koskaan tavannut", Lyra toteaa yllättäen virnistäen. "Eikö sinustakin?"

"Vihaatko sinä Remi Loriania?"

"Minä pidän Endelionista, ja koska olen päättänyt elää sellaisen ihmisen elämää, on vain luonnollista inhota miestä, jonka puoleen Endelion kaipaa. Sitä kutsutaan mustasukkaisuudeksi, Ingon."

"Mutta... etkö sinä sitten todella vihaa häntä?"

"Luulin, että sinä ymmärsit jo. Olen vain päättänyt tuntea nämä tunteet."

"Siksi sinä et itke."

"Enkä naura."

Puronauru. Sekään ei siis ole aito. Ingon tuntee kylmän sisällään etsivän uusia muotoja. Se sentään on todellinen. Niin kauan, kun Ingon pysyy Lyran seurassa, hän on olemassa, hän kykenee hahmottamaan ruumiinsa hatarat, vastapiirtyneet rajat.

"Endelion ei kohtele sinua oikein", Ingon sanoo niin hiljaa, että tuuli miltei vie sanat mennessään.

"Kenties ei, mutta siihen minä en voi vaikuttaa. Luuletko, etten pitäisi puoliani?"