Kuningas ja ruusu

Luku 31: Yhtä

Pöydän äärellä on jälleen ihmisiä. Ne, jotka jäivät, ne jotka selvisivät. Remi katsoo tuttuja kasvoja, laskee uusia haavoja heidän piirteissään. Kaikki ruusut eivät koskaan kuki samaan aikaan; paikalla ovat vain ne, joiden täytyy olla.

Remi kiertää katseellaan jokaisen, katsoo pitkään, painaa mieleen kaikki yksityiskohdat, jokaisen poikkeaman, kaiken sen, joka tekee heistä ihmisiä. Hänen omansa, hänen taakkansa. Remi vetää syvään henkeä, katsahtaa viimeisenä Lunea vierellään. Aurinko ei enää loista Lunen kasvoilta, mutta tämä hymyilee hänelle. Sen on pakko riittää.

"Minä olen kutsunut juuri teidät tänne sen vuoksi, että me emme voi jäädä paikoillemme", Remi sanoo. Ilmeet eivät muutu. Ei ainuttakaan hätkähdystä. Remi lukee sen voitokseen.

"Me kärsimme mittavan tappion Kallasissa ja menetimme osan omistamme", Remi jatkaa kohottaen ääntään. "Olemme kokoontuneet jo puimaan Kallasin iskun ja sen jälkiseuraukset, mutta nyt on tullut aika kääntää katse tulevaan."

"Et kai sinä toivo, että me hyökkäämme uudelleen?" Sama nuori nainen, joka on avannut suunsa valittaakseen aiemminkin, puhuu nyt. Lianna.

"Seuraava kohteemme on Colar."

"Miksi Colar? Kaikista saarista juuri Colar?"

"Malta, ystäväni, minä tulen siihen myöhemmin."

"Miksi meidän pitäisi enää malttaa? Emmekö me ole yrittäneet jo riittävästi?"

Remin rintakehää puristaa. Hän katsoo naisesta muihin, etsii katseista liittolaisiaan. Tyhjiä, kuuntelevia ilmeitä. Nämä ihmiset seuraisivat häntä kuolemaan. Ajatus polttaa reiän hänen rintaansa.

"Oletteko te muut samaa mieltä?"

Hiljaisia kasvoja.

"Minä en ole täällä pakottamassa ketään mihinkään. Jos te olette sitä mieltä, että meidän ei kannata iskeä näin pian uudelleen, minä tahdon tietää sen. Me olemme ryhmä, te ette ole pelkkä tahtoni jatke."

Lianna kohauttaa harteitaan, Remi huomaa ohikiitävän hetken ajattelevansa, kuinka tämä on voinut selvitä näin pitkälle. Remi painaa kätensä nyrkkiin, laskee sen pöydälle. He eivät ole täällä riidelläkseen. Nainen ei näe omia toiveitaan pitemmälle.

"Eikö kukaan muu täällä tosiaan ajattele, miten järjettömäksi kaikki on käynyt? Me uhrasimme juuri miltei kaksikymmentä omaamme saavuttamatta mitään!"

"Minä kuvittelin, että jokainen ruusu tietää, mihin on ryhtynyt."

"Minä taas kuvittelin meidän saavan aikaiseksi jotakin konkreettista."

"Me voimme jatkaa tätä keskustelua kahden kesken kokouksen jälkeen. Onko kenelläkään muulla yleistä sanottavaa?"

Osa katseista painuu pöytään, kiusaantuneisuus laskeutuu harteille. Nuoren naisen silmät leimuvat. Lianna nousee ylös, hetken Remi kuvittelee tämän kävelevän ulos ja vievän ruusujen salaisuudet mukanaan. Nainen ei kuitenkaan tee niin, vaikka tämän olemus huokuu uhmaa.

"Puhukaa nyt, taivaiden tähden! Minä olen väsynyt tähän alituiseen vaikenemiseen! Ellén, Namyra, entä te ja veljenne? Eikö turhilla kuolemilla ja vangitsemisilla ole enää merkitystä teille?"

Kutsutut naiset kääntävät katseensa pois.

"Lianna, älä viitsi nostaa tästä meteliä", naisista toinen sanoo. "Minun veljeni on kenties vangittuna Colarissa, mutta hän on tehnyt paljon yhteisen tavoitteemme eteen."

"Mehän sovimme, että nielisimme surumme", toinen täydentää. "Me edistämme tärkeämpää päämäärää."

"Mistä te enää edes puhutte? Mikä helvetin päämäärä on kuolla nimettömänä ja merkityksettömänä jonkun valkoisen miekkaan?"