Kuningas ja ruusu

Luku 48: Kruunuton

Kuusi vuotta Remin kuoleman jälkeen

"Teidän korkeutenne."

Sanat kaikuvat salissa, Endelion nousee valtaistuimeltaan vastaanottamaan saapuvan viestin. Askeleet liittyvät kaiun kuoroon, koko suuri sali kaikuu kuin nauraisi Endelionille. Valkoisiin pukeutunut mies kumartaa, mutta kumarrus ei saa kuningasta tuntemaan mitään.

"Teidän korkeutenne, tuon eteenne viestin Colarista", mies ilmoittaa.

Endelionin ruumis jännittyy, jokainen raaja on valmis vastaanottamaan uutiset ja iskemään ne alas.

"Uudelleenrakennuksen yhteydessä on herännyt paljon huolta Krielin yläpuolisesta kaupungista. Se herättää hurjasti kysymyksiä krieliläisten tulevaisuudesta. Kansa on yhä levotonta. Pitäisikö heille kertoa?"

"Kenellekään ei kerrota mitään!" Endelionin huuto liittyy kaiun sointiin, Endelion säikähtää omaa ääntänsä. "En tahdo ketään metallikuuhun sen jälkeen, millaisen mellakan ihmiset nostivat Remin kuolemasta. Kriel ei ole valmis sellaisiin muutoksiin. Minä ja imperiumini odotamme."

"Aiotteko todella käyttää Krielin varoja Colarin korjauttamiseen, vaikka ette aio jäädä tänne?"

"Se ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle. Minä olen tämän maan hallitsija ja minä päätän sellaisista linjauksista. Colarin korjauttaminen on pieni hinta rauhanomaisesta kansasta. Päähän potkitut ihmiset eivät kyseenalaista motiiveitani. Minä tahdon vain, että he ovat hiljaa eivätkä käänny minua vastaan. Jos takaan rauhan rahoittamalla yhden pahaisen saaren korjaukset, teen sen ilomielin."

Valkopukuinen mies nyökkää.

"Onko muuta?"

"Ei, teidän korkeutenne."

"Eikö mitään? Ei yhtään mitään?"

Mies huokaa syvään, yrittää kaikin keinoin peitellä kyllästymisensä. Endelion näkee sen, Endelion näkee kaiken, hän ei koskaan lepää. Hänen alati valvovat silmänsä näkevät jokaisen yrityksen, jokaisen petoksen, jokaisen väsyneen huokauksen.

"Ei yhtään mitään, teidän korkeutenne. Voin vakuuttaa teille, että sepittämänne tarina kapinallisten pommista Colarissa on tehonnut ihmisiin. Sankarin maineenne on valkoisten silmissä täysin ehjä."

"Valkoisten? En minä valkoisista huolehdikaan! Entä laitapuoli? Oletko nähnyt mitään epätavallista liikehdintää?"

"Kapina on kuollut. Minkäänlaista merkkiä ruusuista ei ole näkynyt yli kuuteen vuoteen, teidän korkeutenne. Kapina kukistui Remin mukana, aivan kuten halusittekin. Ruusut eivät voineet jatkaa ilman johtajaansa. Heistä ei ole enää harmia teidän suunnitelmillenne. Voitte olla luottavaisin mielin, mitään uutta ei ole kuulunut."

Endelionin ohimolla tykyttää. Mahdotonta. Ruusut ovat hänen ja Remin lapsuudessaan kylvämiä, ne eivät koskaan kuihdu, vaikka ne repisi juurineen maasta. Endelionin sydän hakkaa, hän joutuu keskittymään, että kiihtymys ei vie häneltä jalkoja alta. Pelkoon voi hautautua, jos sille antaa vallan.

"Entä tavalliset mustat? Kyllähän heitäkin on." Endelionin ääni kohoaa joka sanalla korkeammaksi.

"Mitään poikkeavaa liikehdintää ei ole havaittu, teidän korkeutenne. Te saisitte tietää ensimmäisenä, jos jotakin epätavallista löydettäisiin."

"Entä sisareni? Onko hänestä näkynyt vilaustakaan?"

"Uskokaa minua, kuninkaani, teille olisi kyllä kerrottu. Lilikasta ei ole tehty lainkaan näköhavaintoja."

Endelion heilauttaa rannettaan miehelle merkiksi mennä. Hän ei kestä nähdä ketään sellaista, johon ei voi luottaa. Kukaan hänen hovissaan ei ole osoittautunut turvalliseksi. Ketään ei voi katsoa silmiin näkemättä niiden pohjalla uhkaa. Kuka vaan voi pettää hänet, paljastaa mustan merkkinsä pahimmalla hetkellä. Endelionin silmät kiertelevät salin jokaista nurkkaa hänen astellessaan sen päästä päähän. Hän kulkee ripein askelin portaikkoon, sivelee seiniä, odottaa niiden kertovan hänelle jotakin. Endelion ei pysähdy ennen kuin on saavuttanut oman huoneensa.

Huone lepää hämärässä, aamu ei ole vielä valjennut. Endelion ei ole nukkunut silmäystäkään, hän on istunut salissaan katsomassa, kuinka yö kiertelee sen nurkkia ja kuiskii hänelle. Linna ei nuku koskaan. Hän istuu vartiossa ja odottaa jotakin saapuvaksi. Mitä tahansa. Ketä tahansa.

Parveke paljastaa puutarhan alapuolellaan, useat parvekkeet muilla kerroksilla. On niin paljon ovia avattavaksi. Endelion kääntää katseensa puutarhaan, josta talvi on saanut otteen. Kinokset peittävät kaiken alleen, muutama sinnikäs pensas pilkistää lumen alta. Kaiken sen takana, paikassa, jonne vain Endelion ja Lilika osaavat, lepää hän, josta Endelionin sydän laulaa aamuin ja illoin. Valkea lumi peittää Remin haudan. Mikä häpeä.

Endelion ei siedä katsoa puutarhaa pitempään. Hän kääntyy ennen kuin se aloittaa kuiskinnan. Sillä on menneisyyden ääni. Endelion kävelee peilinsä eteen, tuijottaa sen esittämää kuvajaista kuin vierasta. Kauttaaltaan valkoinen, mutta ei kuten lumi, vaan kuten kuningas, joka on kantanut erityisyyttään kruununa otsallaan. Kun se on vihdoin alkanut halkeilla, hän ei näe enää muuta kuin miehen, joka on täydellisen puhdas, piirteiltään kaunis, mutta ei silti kukaan.

Kädet puristuvat nyrkkiin. Älä naura minulle. Älä naura minulle. Peilikuva vain tuijottaa takaisin, Endelion paiskaa nyrkkinsä sitä vasten. Lasi hajoaa nurkasta, sirpaleet jäävät kiinni rystysiin. Endelion repii ne irti avaten verelle purot juosta.

"Kapina on kuollut! Kapina on kuollut! Kapina on kuollut!" Endelion huutaa säröille kuvajaisessa.

Niin on hänkin, peili kihertää takaisin.

Endelion kavahtaa kauemmas, jättää hajonneen peilin paikalleen. Hän perääntyy aivan liki seinää, kaapin ja sänkynsä väliin, ahtaaseen tilaan, jossa hän mahtuu käpertymään itseensä.

Endelion painaa pään polviinsa, heijaa koko kehoaan. Vapina lähtee käsivarsista eikä pääty koskaan.

"Remi." Endelion saa hädin tuskin hengitettyä. "Lyra. Solas. Äiti. Kuka vaan."

Hiljaisuus iskeytyy vasten kasvoja, Endelion painautuu likemmäs seinää.

"Remi... ole niin kiltti..."

Hiljaisuudella ei ole ystävällisiä piirteitä. Se ei kumarru silittämään Endelionin selkää, kun hän painuu itseensä ja huutaa.