Kuningas ja ruusu

Luku 41: Vihastaan hiipunut

Heidät on lähetetty. Viesti kulkee saarelta toiselle, Lilika istuu valtaistuimella tietäen istuvansa siinä viimeistä kertaa. Varastettu kunnia, toisen puolesta kannettu taakka. Mikään siitä ei kuuluisi hänelle sitten, kun veljet saapuisivat. Musta ja valkea, hänen kaksi veljeään, toinen veren, toisen sielun puolesta, molemmat yhtä tosia. Lilikan katse kiertää salia. Tummia sävyjä, punaisia verhoja, kovin vähän valkoista, vaikka linna on ollut kymmenten valkoisten hallitsijoiden hallussa. Historia huutaa itseään julki jokaisessa kaukaisilta ajoilta säilyneessä koriste-esineessä ja seinälle ripustetussa miekassa. Paljon väkivaltaa, paljon sukupolvien välille unohtunutta surua. Lilika on kävellyt niiden kaikkien kanssa, keskustellut niille, kysynyt niiltä, kuinka täyttää sali, joka ei ole hänen täytettävissään.

Lilika sivelee valtaistuimen kylkiä, varoo kutsumasta sitä omakseen edes mielessään, sillä se ei ole hänen, ei edes hänellä lainassa. Hän on vain tyttö, joka joutuu istumaan sillä hetken, näyttämään hyvältä niiden silmissä, jotka tarvitsevat johtajaa. Viimeinen sipaisu, hellä kuin jonkun, joka tietää, ettei aio palata. Kiitos ja hyvästi, me emme tapaa enää koskaan. Lilika nousee ylös.

Hovi on hiljaa, kun Lilika kulkee suuren salin päästä päähän, tarkastelee jokaista yksityiskohtaa. Tauluja teräväpiirteisistä miehistä valkoiset kaavut yllään. Miksi jokainen valkea hallitsija on maalauttanut itsensä vanhana? Lilika ei näe veljeään tekemässä samaa, Endelion ei ole ihminen, joka suostuisi ikuistettavaksi. Endelion ei aseta itseään samalle riville kuin aiemmat hallitsijat, Endelionille on tärkeää olla aina heidän yläpuolellaan. Lilika nyökkää kuville, ajattelee, että ilman niiden kuvaamia miehiä Kriel olisi hänellekin turvallisempi paikka. Mutta ketä sellainen ajatus on koskaan auttanut? Lilika hymyilee kuville vailla katkeruutta. Toivottavasti elitte hyvän elämän, sillä minusta tuntuu, että ymmärrän teitä.

Salista johtaa suuret portaat ylempiin kerroksiin. Lilika katsoo niiden juurelta suurta tilaa korkeine kattoineen ja raskaine pylväineen. Kaikki on kovin isoa, mahtailevaa, mutta silti kovin yksinkertaista. Sali on vain valittujen miesten leikkikenttä, ei mitään, jonka voisi ottaa niin tosissaan kuin tummanpunaiset verhot ja maalaukset vaatisivat.

Kun Lilika kääntää selkänsä, valo ei enää koskaan putoa ikkunasta kuten ennen, maalaukset eivät enää vaihda katseita hänen kanssaan. Hän kävelee portaat ylös, kiertää käytävät, sivelee pöytien kulmia, vanhoja maljakoita, niissä kuolevia, vangittuja ruusuja. Joku kävisi siivoamassa ne pois hänen jälkeensä, linnassa on aina joku sellaista varten. Lilika kävelee suoraan torniin, jonne on jättänyt pinttyneet muistot ja lapsuutensa rippeet, riekaleiksi revityt keväiset iltapäivät. Kulkiessaan hän tietää astuvansa torniin viimeistä kertaa, kohtaavansa itsensä vielä kerran ennen kuin jättää kaiken keräämään pölyä ylleen.

Muistot eivät ole vanhenneet päivääkään. Äidin katseet, vaativat ja tietävät. Iskut, jotka seurasivat toisiaan kuin sairaassa tanssissa. Lilika näkee itsensä, pienen tytön, lapsen, joka kohtaa aikuisen naisen ajatellen olevansa tämän kanssa samalla viivalla. Naisen, jota ei kiinnostanut tietää, kuinka paljon hänen kätensä tärisivät raskasta miekkaa pidellessä.

Lilikan sormet kohtaavat seinän, jota vasten hän on työntynyt. Hän kumartuu kohti lattiaa, silittää sen kovia kiviä, jotka ovat ottaneet hänen verensä, kestäneet hänen kompastuksensa. Ne eivät koskaan saaneet hänen kyyneliään eivätkä saisi nytkään, Lilika osaa enää vain katsoa. Keho muistaa kaiken, se on yhä valmis iskemään. Lilika pitelee kiinni ohjaksistaan, hän ei ole enää siellä, hän ei ole eläin.

Lilika sulkee silmänsä, antaa kosketuksen viedä. Kylmä kivi kuiskailee hänelle, kertoo elämästä, joka oli, joka yhä elää tukahdutettuna hänen sisällään.

"Minkä vuoksi sinä saavuit? Tulitko hakemaan sääliäni, hylätty kuningatar? Oliko tie sittenkin liian raskas kannettavaksi?"

Keho ei ole unohtanut, miltä ääni kuulostaa kimpoillessaan seinistä. Äiti elää yhä hänessä, äiti ei kuolisi koskaan. Lilika ei avaa silmiään. Hän antaa äänen puhua, se on myöhässä ja olemassa vain hänen muistoissaan. Se ei kaataisi häntä.