Always yours - Avengers (fin) ✔️

Missä ihmeessä minä olen?

Peterin näkökulma!!! Jej

Silmäni pysyivät kiinni, vaikka kuinka yritin avata niitä. Näin silmissäni valkoista ja sitten mustaa. Sitten ympärilleni avautui maisemaa kauniista...ööh, hautausmaasta. Katsoin alaspäin, jotta näin olevani todellinen. Parin metrin päässä minusta oli hautakivi. Kumarruin lukemaan siinä olevan tekstin, joka ihmetyksekseni oli oma nimeni.

"Miksi nimeni on tuossa hautakivessä?" Ihmettelin ja katsoin ympärilleni.

Huomasin joukon Avengerseita tulevan seisovan kauempana minusta mustiin pukeutuneina. Heidän joukossaan oli myös Ned ja... Michelle - tyttö, josta en ollut pitkään aikaan kuullut mitään ja joka oli ex-tyttöystäväni. Olin eronnut hänestä pari kuukautta sitten, koska tajusin, etten rakasta häntä enää. Aika surullista, koska minä en ihan todella olisi halunnut jättää häntä. Meillä oli niin ihania hetkiä yhdessä.

Harpoin joukkion luokse ja kuuntelin heidän puheitaan tarkkaavaisena. Aiheena oli minä.

"Mitä te siinä itkette? Tässähän minä olen ilmielävänä" Huomautin, mutta kukaan ei reagoinut mitenkään.

Katsoin Tonyä anelevasti. "Mr. Stark! Minä olen tässä ihan vieressäsi" Huusin niin kovaan ääneen, että uskoin, että linnutkin säikähtivät. Tony ei reagoinut millään tavalla.

"Wanda? Bella? KUULETTEKO TE" Huusin kaikin voimin näille kahdelle tytölle, jotka eivät myöskään reagoineet.

Hiljattain kaikki alkoi muuttua tomuksi. Ensin Clint, sitten Sam ja Bucky, ja sitten Steve. Heidän jälkeen Natasha sekä Ned. Sitten Tony, Bella ja Wanda. Michelle oli ainoa kaikista, joka jäi vielä oleelliseen muotoon.

"Michelle kuuletko sinä minua? Ole kiltti. Pyydän. Kuuntele minua, jooko!" Anelin itku kurkussa ja kiedoin käteni Michellen ympärille - ne menivätkin hänestä läpi.

Michellen jalat kaikkosivat tomuna ilmaan. Hänen koko vartalonsa alkoi pikkuhiljaa muuttua tomuksi.

"Michelle! Auta minua!" Huusin niin kovaa, että säikähdin omaa ääntäni. Nyt hänen oli pakko kuulla.

"Peter?" Michellen ääni hiipui olemattomiin, kuten tyttökin.

"Älä jätä minua tänne!" Itku purkautui kehostani, joka taisi olla haamumainen.

Maisema vaihtui ja huomasin istuvani Wandan ja Bellan välissä Avengers-tornin oleskeluhuoneessa. Me nauroimme. Muistin tuon päivän. Unohdin mainita, että tuo minä, joka istui tyttöjen välissä, en ollut suinkaan tämän hetkinen minä. Nimittäin minä tässä ja nyt kävelin juuri kolmikon viereen.

"Huhuu! Bella ja Wanda kuuletteko!?" Kajautin taas ilmoille kovan huudon. Paitsi he tuskin kuulisivat, koska olivat menneisyydessä.

Näkökenttäni valkeni ja maisema vaihtui taas. Nyt olin tornin makuuhuoneessa. Bella istui sängyllään ja itki tyynyynsä. Katsoin näkyä surullisena. Istuin Bellan viereen ja kosketin hänen käsivartta. Bella säpsähti.

"Mikä se oli?" Bella uteli ja katsoi jännittyneenä ympärilleen.

"Bella, kuuletko sinä ääneni?" Kysyin, mutta tyttö ei tehnyt elettäkään, joka olisi ilmaissut sen, että hän kuuli minut.

No, minulle riitti se, että Bella tunsi kosketukseni. Siispä kiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin tiukasti itseäni vasten.

"Ömm...kuvittelenko minä tämän kaiken vai halaako joku minua?" Bella ihmetteli ääneen.

"Se olen minä, Peter" Kuiskasin Bellan korvaan, mutta tajusin, ettei hän kuullut vieläkään ääntäni.

Bella meni paniikkiin ja syöksyi ulos makuuhuoneesta jättäen minut sinne yksikseni. Onko minulla kaikki kunnossa vai olenko ajan vankina?
Kaikki hiipui yhtäkkiä valkoiseen sumuun. Äänet lakkasivat kuulumasta. Sitten se tapahtui. Silmäni rävähtivät viiden sekunnin ajaksi auki. Näin sumeasti Avengers-tornin sairaalasiiven ja samalla kuulin sydänkoneen äänen. Se toisti tasaista rytmiä. Sitten näkymät pimentyivät taas.