Uusi tapa rakastaa (Valmis✅️)

Luku 43- Painajainen

Timeksip maanantaihin

Anton

Äitini katsoi minua pettyneesti Johanneksen lähdettyä. Hän ei ole puhunut minulle Johanneksen ollessa kylässä. Isä taas oli yleensä iltavuorossa, joten harvoin näin häntä. Viikonloput olivat kuitenkin poikkeus.

En tiennyt mitä minun kuuluis miettiä äitini kylmästä käytöksestä Johannesta kohtaan. Sulkeuduin taas huoneeseeni. Pakko täältä olisi poistua iltapalaa syömään, mutta tänä iltana ei riittänyt fiilistä siihenkään.

Kello oli vasta puoli kahdeksan mutta halusin nukkumaan. Kävin nopeasti suihkussa ja pesin hampaat. Vedin Johanneksen antaman hupparin päälle ja menin sänkyyni. Hautasin itseni peittoon ja nukahdin nopeasti hieman levottomaan uneen.

Avasin kotioveni. Jätin takkini naulakkoon ja kengät eteiseen. Kävelin pidemmälle ja huomasin vanhempani ruokapöydän ääressä istumassa hirveän vakavassa tunnelmassa. "Onko jotain tapahtunu" kysyn.

"Tuota olemme äitisi kanssa huomanneet että sun arvosanat ovat tipahtaneet" isäni sanoi. "Onko tähän joku syy" äitini kysyi. "Lukio on hankalaa" sanoin. "Niin on mutta jos keskittyisit enemmän etkä vain olisi sen pojan kanssa arvosanasi voisivat olla vielä hyvät" äitini sanoi.

"Miten se liittyy mihinkään. Johannes auttaa mua kouluhommissa" sanoin. "Poika, sinä et nyt ymmärrä. Sinun pitää vähentää hänen näkemistään" isäni sanoi. "En muuten vitussa vähennä te ette voi estää mua näkemästä sitä" sanoin.

"Älä nosta ääntäsi minulle. Jos minä sanon jotain sinä kuuntelet" isäni sanoi nousten seisomaan. "Mä oon jo 17 sä et voi määräillä mua" sanoin. "Rakas rauhoitu. Men haluamme sinulle vain parasta ja sen takia tulimme siihen tulokseen, että muutamme..." äitini sanoi.

"Me muutetaan mihin" sanoin. "Niin kuulit kyllä mitä äitisi sanoi, se on sinun parhaaksesi" isäni sanoi. "Te ette voi tehdä tätä mulle, te hajotatte mun koko elämän" huusin kyyneleet silmissä.

Heräsin raskaasti hengittäen. Se oli unta se oli unta. Toistin sitä itselleni. Pelkkä painajainen. Tunsin hengittämisen olevan raskaampaa. Kyyneleet valuivat silmistäni. Sykkeeni oli varmaan pilvissä. Lääkkeet, missä mun lääkkeet.

Nousin sängystä horjuen. Silmissä sumeni ja päässä pyöri. En saanut henkeä, käteni tärisivät eikä jalkani suostuneet liikkumaan. Tarvitsin lääkeeni mutta en muista mihin olin ne pistänyt. Viimeisimmästä paniikki kohtauksestakin oli kuukausia.

Yritin tasata hengitystäni tuloksetta. Sain pyyhittyä kyyneleitä mutta kaikki oli silti pimeää ja sumeaa. Kukaan ei ole heriellä tähän aikaan enkä voinut soittaa kenellekkään. Repussa, lääkkeet on repussa.

Otin seinästäni tukea ja lähdin eteiseen missä reppuni oli. Liikkuminen oli suurin este. Kun pääsin repulleni kyykistyin siihen horjahtaen taakse päin ja aiheuttaen hirveän kolinan. Sattuu päähän ja silmissä pimeni.

sanat 399