Joonas ja Niko: Kielletty rakkaus

Luku 3: "Mä en ansaitse sua"

Niko

Kävelin jossain... en edes tiedä missä olen nyt. Olen kävellyt vailla päämäärää jo jonkin aikaa. Ei mitään hajua kauanko, sillä ajantajuni on täysin kadonnut. Pysähdyin kalliolle, joka oli merenrannassa. Katsoin kimmeltävää vettä. Kaduttaa. Kaduttaa todella paljon että jätin Joonaksen sillä tavalla studiolle. Enkä edes sanonut hänelle mitään. Raukka kuvittelee varmaan, että vihaan häntä, vaikka todellisuudessa minä kaikkea muuta kuin vihasin tuota poikaa. Suljin silmäni ja vedin keuhkoihini raitista meri-ilmaa. Minun on puhuttava Joonaksen kanssa. Mutta nyt halusin vain ajatella kaikessa rauhassa.

---

Joonas

Tuijotan ruutua. Aioin kyllä lähettää viestin Nikolle mutta... jäin miettimään jotain. Ääh mitä minä vielä mietin. "Perkele, ihan sama!" mutisin itsekseni ja painoin "lähetä". Sydämeni hypähti vähän nähdessäni viestin lähetettynä Nikolle. Odotin hetken, jos Niko olisi lukenut viestini heti. Mitään ei tapahtunut joten laitoin puhelimeni pois ja kävin makaamaan sohvalle. Tuijotin kattoa. Minua väsytti aivan kamalasti, mutta en voinut nukkua nyt, sillä heräisin keskellä yötä käymättä suihkussa tai pesemättä hampaita. Silmäluomeni alkoivat painaa. Taistelin kaikin voimin nukahtamista vastaan. Katsoin kelloa. Se oli jo kahdeksan illalla. Miten ihmeessä oli kulunut kolme tuntia. Minua ei kiinnostanut. Olin vain iloinen. Voisin käydä suihkussa ja harjata hampaat, jonka jälkeen pääsisin viimein omaan lämpimään ja mukavaan sänkyyn nukkumaan. Nousin ylös ja menin kylpyhuoneeseen. Tuijotin peiliin omaa naamaani. Sieltä minua katsoi väsynyt nuorukainen, jolla oli siniset silmät ja tummat silmänaluset. Huulet olivat heleän vaaleanpunaiset ja leuassa kasvoi pieni parransänki. Nenässä oli nenäkoru. Kaiken kruunasi kuriton vaalea hiuspehko. Tunnustelin naamaani ja hiuksiani. Näytinkö minä tosiaan tuolta? Kyyneleet kihosivat silmiini. Niko oli hetero, mutta vaikka hän olisikin homo, hän ei voisi koskaan rakastaa tällaista kuin minä.

---

Niko

Olin viimein päässyt kotiini. Se oli hieman vaivalloista koska ensinnäkin en tiennyt missä olin ja toisekseen yleensä menen Tommin kyydissä kotiin. Kuitenkin pääsin kotiin ja Rommi tuli tervehtimään minua. Kissa hieroi itseään jalkoihini. Naurahdin ja silitin sen selkää. Menin sohvalle istumaan ja Rommi hyppäsi syliini. Silittäessäni kissaa ajattelin Joonasta. Katsoin puhelintani. Olin saanut vaikka kuinka monta vihaista viestiä Joelilta. Naurahdin lukiessani niitä. Ollikin oli kysellyt missä olin. Sen lisäksi minulle oltiin soitettu yli kymmenen kertaa. Tai no. Lähinnä Joel oli soittanut. Mutta yksi viesti oli vielä lukematta. Sydämeni hyppäsi kurkkuun kun huomasin, että se oli Joonakselta. Mahassani oli perhosparvi. Sydän pamppaillen avasin viestin. Luettuani sen, tunsin palan kurkussani. "Mitä minä oikein ajattelin?" kysyin itseltäni. Olin saanut Joonaksen luulemaan, että olin vihainen hänelle. Miten saatoin tehdä niin hänelle? Tiedän miten herkkä Joonas on. Tuntui todella pahalta ajatella, että sain parhaan kaverini itkemään. Joonas itkee todella harvoin. Ja silloinkin hän on ollut todella surullinen. Ja kerron teille, Joonas ei IKINÄ ole niin surullinen, että itkisi. Niin on käynyt vain kaksi kertaa. Mutta nyt se tapahtui kolmannen kerran. Ja se on minun syytäni. Pääni tuntui räjähtävän tästä kaikesta. Halusin vain pois tästä tilanteesta. "Perkele!" huudahdin niin kovaa että Rommi säikähti ja pomppasi pois sylistäni. Menin jääkaapille ja otin sieltä viinapullon. Otin ison kulauksen ja irvistin koska se maistui kamalalta. Laskin pullon pöydälle. Istuin pöydän ääreen nojaten pääni käsiini. Olen ihan hirveä ihminen.

---

Joonas

Ruma. Hirviö. Iljettävä, kamala olento. Se minä totisesti olen. Ei mikään ihme että Niko lähestulkoon juoksi minua pakoon. Ei tällainen hirviö ansaitse kenenkään rakkautta. Olen itkenyt ainakin puoli tuntia vessan lattialla. En pysty katsomaan itseäni peilistä. Nousen kuitenkin ylös ja katson peiliin. Naamani on aivan punainen ja silmät itkusta turvonneet. Nenä vuosi ja kyyneleet olivat kastelleet paitani etumuksen. "Enkö minä kelpaa edes itselleni?" kysyn peilikuvaltani. Sitten romahdin aivan täysin. Lyyhistyin takaisin lattialle. Kyyneleet valuivat vuolaina poskiani pitkin. Otin puhelimeni esiin. Niko oli julkaissut uuden kuvan Instagramissa. Hän näytti siinä hyvältä. Kuten aina. Menin katsomaan omia Instagram kuviani. Pelkkiä epäonnistuneita selfieitä. En voinut lopettaa itkemistä. Sitten sydämeni hyppäsi kurkkuun. Niko oli vastannut viestiini.

"Joonas, mä en ole vihainen. Mä vaan olin hämmentynyt enkä tiennyt mitä sanoisin. Halusin vain nopeasti pois siitä tilanteesta. Puhutaan tästä kasvotusten. Mun tässä pitäis anteeksi pyytää. Ei olis pitäny jättää sua sinne sillä tavalla." 

Silmäni täyttyivät kyynelistä. Niko ei ollut vihainen. Mutta en minä ansaitse häntä. Minä en ansaitse ketään. Itseasiassa tämä maailma olisi parempi paikka jos minua ei olisi. Ei minua kukaan tarvitse. Paitsi ehkä bändi, mutta hekin voivat hankkia uuden kitaristin. En enää kyynelten takaa nähnyt kunnolla, mutta yritin silti kirjoittaa viestin vastaukseksi.

"Mä en ansaitse sua"

---

Vähän synkkä luku mut joo. :) Kirjottelen nyt aika paljon nii sattaa tulla nopeesti uusia. XD