Joonas ja Niko: Kielletty rakkaus

Luku. 27: Kaikki hyvin

Niko

Olemme Aleksin autossa matkalla sairaalalle. Minua huolestuttaa niin paljon. Kun pääsemme sairaalalle lähden oville ennen kuin Aleksi edes pääsee autosta ulos. Tiedustelin missä huoneessa Joonas mahtaa olla. Sitten lähdin nopeasti kohti sitä huonetta. Avaan oven ja minua on vastassa lohduton näky. Minun rakas pörröpääni makaa siinä. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei reagoi mitenkään. "Joonas?" sanon varovasti. Mitään ei tapahdu. Otan tämän käden omaani ja katson Joonasta silmiin. Niistä silmistä on kadonnut se loiste ja iloisuus, mikä niissä ennen oli. Nyt ne ovat elottomat eivätkä katso takaisin. Vaikka minä tiedän, että se on Joonas niin tämä ei ole se Joonas, jota niin rakastan. Ei. Hän ei ole sama ihminen minulle. Lääkäri sanoi, että Joonas palaa vielä ennalleen, mutta kukaan ei tiedä miten kauan siinä menee. Tunsin palan kurkussani. "Joonas mä rakastan sua ja teen mitä vaan, että nään sun silmien loistavan sitä iloa taas. Joonas kiltti mä tiedän että sä kuulet mua. Tuu takas" sanoin. Mitään ei tapahtunut. Joonas ei vastannut. Aina välillä hän räpäytti silmiään. Painoin pääni Joonaksen rinnalle ja aloin itkeä. Silloin kuulin oven avautuvan takanani. "Niko?" kuulen Aleksin kysyvän. En vastaa. En pysty siihen nyt. "Niko älä itke. Joonas tulee kuntoon. Se on täällä hyvässä hoidossa" Aleksi sanoi ja tunsin tämän käsivarret ympärilläni.

---

Joonas

Niko on oikeassa. Kuulen hänet kyllä. Ja näen. Minuun sattuu katsoa kun hän itkee enkä voi halata häntä, silittää hänen hiuksiaan ja lohduttaa. Haluaisin jotenkin osoittaa, että kuulen, mutta en pysty liikkumaan enkä puhumaan. Tai onhan Aleksi siinä lohduttamassa häntä, mutta minusta olisi paljon mukavampaa lohduttaa Nikoa itse. Nyt minä vain katson, kuinka Aleksi halaa Nikoa. "Shh kaikki on hyvin" hän vakuuttelee. En ole mustasukkainen. Minusta vain tuntuu väärältä, että joku muu pitää käsiään Nikon ympärillä ja kuiskaa tämän korvaan noita lohduttavia sanoja. Nikon itkulle ei näkynyt loppua. Minä niin haluaisin sanoa, että olen kunnossa. Mutta en vain pysty. Niko puristi kättäni tiukasti. Toivoin että voisin puristaa takaisin.

---

Olli

Odottelin Aleksia ja Nikoa sairaalan edessä. Pian he jo tulivat ovista ulos. Aleksi talutti Nikoa, joka kykeni tuskin kävelemään. Hän kyllä pystyi jo kävelemään ilman kyynärsauvoja mutta ilmeisesti hän oli liian väsynyt. Aleksi sai Nikon viimein takapenkille ja istui itse eteen. "Niko mikä on?" kysyin kun huomasin tämän itkeneet kasvot. Niko ei vastannut. "Joonas..." Aleksi sanoi. Ymmärsin heti mitä tämä tarkoitti. "Niko. Joonas tulee kuntoon" sanoin. Mutta kyyneleet vain valuivat Nikon poskia pitkin. "Viedään se kotiin nukkumaan" Aleksi sanoi ja lähti ajamaan. Olin siis odottanut Aleksin autossa, koska minua ei ollut huvittanut tulla mukaan sairaalaan. Ja ajattelimme että on hyvä pitää Niko vielä meidän kanssamme, ettei hän vain tee mitään itselleen. Kotona Niko oli jo niin väsynyt, että hän nukahti saman tien, kun minä ja Aleksi olimme auttaneet hänet sohvalle.
Kello oli jo seitsemän joten minä ja Aleksi kävimme suihkussa ja menimme nukkumaan. Aleksi käpertyi söpösti kainalooni. "Hyvää yötä rakas" kuiskasin tämän korvaan. "Mmh" Aleksi mumisi. Annoin hänelle pusun nenän päähän ja hän nyrpisti sitä suloisesti. Kiedoin toisen käteni Aleksin ympärille ja suljin silmäni. Annoin itseni vajota uneen kuunnellen Aleksin tuhinaa vieressäni.

---

Joel

Heräsin siihen että minua alkoi yskittää. Se ei meinannut loppua ja hengittäminen alkoi käydä vaikeaksi. Onneksi juuri silloin hoitaja tuli huoneeseen. "Ei oo hätää ihan rauhassa" hän rauhoitteli. Hän otti sen saman happimaskin ja laittoi sen kasvoilleni. Hengitin nopeasti enkä saanut tasattua sitä. Hoitaja laittoi minut takaisin makuuasentoon. "Joel hengitä" hän sanoi. Puristin silmäni kiinni. Ikinä minua ei ole pelottanut näin paljon. Olin varma, että kuolen tähän paikkaan. Tunsin kyynelten puskevan ulos silmistäni. En halua itkeä nyt. Se tunne oli aivan kamala. Tuntui kuin joku olisi istunut rintakehäni päällä. Sitten pikkuhiljaa olo alkoi helpottaa. "Onko jo parempi?" hoitaja kysyy. Minä vain nyökkään samalla hengitellen syvään. Hoitaja lähti ja jätti minut yksin rauhoittumaan. Juuri silloin tuttu henkilö tuli ovesta. Niko. Hän meni verhon taakse toisen potilaan luo. "Joonas mä rakastan sua" kuulin tämän sanovan. Joonas? Mitä hän täällä tekee? Kuuntelin hetken kun Niko puhui Joonakselle. Ylsin juuri ja juuri vetämään verhon sivuun. "Joel?" Niko sanoo ällistyneenä ja vain tuijottaa minua. En ehdi sanoa mitään kun tämä syöksyi halaamaan minua. "Luojan kiitos sä oot kunnossa!" hän sanoo ja rutistaa minua niin tiukasti että tekisi mieli laittaa happinaamari takaisin. "Miks Joonas on täällä?" kysyn. Nikon ilme vakavoituu. "Sillä on joku ihme stressi asia. Se ei reagoi mihinkään" hän selittää. Juuri silloin Nikon takaa kuuluu huohottamista. Joonas haukkoo henkeä ja räpyttelee silmiä säikähtäneenä. "NIKO! NIKO!" hän huutaa ja katselee ympärilleen. "Shh, shh Joonas, kulta mä oon tässä shh ihan rauhassa nyt" Niko sanoo ja sulkee Joonaksen syleilyynsä. Joonas alkaa itkeä hysteerisesti. Niko viittoo minulle kädellään. Ymmärrän heti ja painan kutsunappia. Pian hoitaja ja lääkäri rientävät sisään. He vetävät verhon takaisin minun ja Joonaksen sängyn väliin niin, että kuulen vain puheen ja Joonaksen itkun. Sitä jatkuu pitkään kunnes kuulen Nikon sanovan jotain. Sitten verho vedetään taas pois ja lääkäri ja hoitaja lähtevät pois huoneesta. Niko pitää edelleen käsiään Joonaksen ympärillä. "Joonas ootko sä kunnossa?" kysyn. Joonas nyökkää. Sitten hän ilmeisesti tajuaa kenelle puhuu. "Joel....JOEL!! Sä...sä oot elossa!" hän huudahtaa ja kyyneleet valuvat hänen poskilleen. "Mut...miks sä olit vankilassa?" hän kysyy sitten. "Mä jäin kiinni ku menin salaa rahtilaivan kyytiin" selitin. Joonas ei sanonut mitään. Hän oli pitkään hiljaa ja mietti jotain. Sitten hän katsoi minuun kuin koiranpentu omistajaansa. "Joel miksi sä lähdit? Miksi sä halusit jättää meidät?" hän kysyi. "Mä..." aloitin. En tiennyt mitä sanoa. Joonaksen alahuuli alkoi väpättää uhkaavasti. "Ei tää susta johtunu!" kiirehdin sanomaan. "Sä et oo tehny mitään. Mul oli synkkä hetki elämässä ja siinä hetkessä tuli ajateltua kaikenlaista....ehkä tyhmääki" selitin. Joonaksen nenä oli punaisempi kuin koskaan. Jos olisin voinut olisin halannut häntä. Onneksi Niko oli siinä. Hän veti Joonaksen pään kiinni rintaansa ja silitteli tämän poskea rauhoittavasti. "Älä itke. Kaikki on hyvin. Mä oon tässä" Niko kuiskasi. Olin näkevinäni pienen kyyneleen Nikon silmäkulmassa.