Joonas ja Niko: Kielletty rakkaus

Luku. 105: Romahdus

Niko

Heräsin omasta sängystä. Ilmeisesti Joonas toi minut kotiin. En jaksanut nousta ylös joten jäin vain makaamaan. Mietin Ollia. Toivottavasti uusi maksa löytyy pian ja Olli saadaan pelastettua. En käsitä miten tämä on mahdollista? Olli ei ollut juonut alkoholia. Se oli todistettu verikokeilla, sillä verestä olisi löytynyt alkoholia jos hän olisi sitä lähiaikoina nauttinut. Juuri silloin Joonas tulee makuuhuoneeseen. "Sairaalasta soitettii just" hän sanoo. "No?" kysyin. Toivoin että olisimme saaneet hyviä uutisia. "Ollin tila romahti. Sillä maksalla on nyt tosissaa kiire" Joonas sanoi. Sydämeni jätti lyönnin väliin. "Se laitettii sellasee laitteeseen mikä korvaa maksan toimintaa. Se antaa lisäaikaa mut vaa vähän" Joonas lisäsi. Tunsin tutun tunteen. Ei, ei taas. Paniikkikohtaus teki tuloaan. Yritin rauhoittaa itseni mutta turhaan. Joonas huomasi että olin saamassa taas kohtauksen. "Niko? Niko! Heiii, shhh. Hengitä syvään. Kaikki on ihan hyvin" hän sanoi ja istui viereeni silittäen selkääni. Yritin hengittää mutta turhaan. Kyyneleet valuvat vuolaina poskilleni. Miksi olen alkanut saamaan kohtauksia näin usein? "Nea! Tuu auttaa! Nikol on taas kohtaus pääl!" Joonas huusi. Nea riensi luokseni. Hänellä oli vielä enemmän kokemusta paniikkikohtauksistani. Sain niitä paljon yläasteella kun minua kiusattiin. Terapiassa käyminen kuitenkin helpotti ja ne pysyivät poissa. Kunnes nyt jokin oli taas laukaissut ne. Nea tuli viereeni ja otti kädestäni kiinni. "Niko, Niko kato mua. Hengitä. Ei oo mitää hätää" hän sanoo. Joonas poistui johonkin ja palasi mukanaan vesilasi. Hän yritti juottaa sitä minulle mutta suurin osa valui rinnuksilleni. Tärisin hullun lailla ja haukoin henkeä. Nea kietoi kätensä ympärilleni. "Shhhh hengitä vaa ihan rauhassa sisään...ja ulos" hän sanoo. Pikkuhiljaa olo alkaa helpottaa. Pyyhin kyyneleitäni. Nojasin Neaan ja suljin silmäni. Keskityin hengittämään rauhassa. "Miten sä oot noin hyvä tossa?" kuulin Joonaksen kysyvän. "Noh...Niko sai näitä monta kertaa viikossa sillon ku se oli yläasteella. Mun piti opetella auttamaan Nikoa jos se saa kohtauksen eikä vanhemmat oo kotona. Ne oli sillon vielä tätäki rajumpia. Saatto kestää jopa tunti että mä sain Nikon rauhottumaa" Nea kertoi. Muistan sen hyvin. Silloin oli oikeasti tuntunut että kuolen. Joonas antoi minulle vesilasin. Tällä kertaa sain juotua. "Rupeeko helpottaa?" Nea kysyi. Nyökkäsin. Kävin makaamaan sängylle. Olin väsynyt.

---

Tommi

Olimme hetki sitten tulleet kotiin sairaalalta. Joel oli aivan poissa tolaltaan. Eiköhän me kaikki vähän olla tällä hetkellä. Mutta Joel selvästi ottaa tämän erityisen raskaasti. Hän makaa sohvalla yhtenä myttynä huppu päässä ja naama selkänojaa kohti. Menin hänen luokseen ja silitin tämän olkapäätä. Tuo säpsähti kosketustani. "Etkö ees söis jotai?" kysyin. "Ei oo nälkä.." Joel mumisi niin hiljaa että sitä tuskin kuului. "Voi muru. Mä tiiän et tää Ollin juttu ottaa koville mut kaikki kyllä järjestyy ajan kaa" mä sanoin. Kuulin hiljaista nyyhkytystä. Olin vain hiljaa ja silitin Joelin olkapäätä. Tunsin kuinka tämän keho tärisi itkun voimasta. Jossain vaiheessa nyyhkytys hiljeni. "T-tommi...v-voitko tulla m-mun vi-viereen?" kuului vapiseva ja hiljainen ääni. Menin Joelin viereen ja otin hänet lusikkaan. Silitin hänen hiuksiaan. Pyyhin kyyneleitä tämän poskilta. "Mä en pysty tähä. Must tuntuu ihan vitun pahalta" Joel sanoi. "Se helpottaa kyl ajan kaa rakas. Olli on sitkee tyyppi. Se selvii kyllä" yritin lohduttaa. Lopulta Joel nukahti. Yritin nousta mutta Joel mumisi jotain unissaan ja takertui kiinni minuun joten päädyin jäämään siihen ja vetämään viltin päällemme. Joel tarvitsee minua nyt enemmän kuin koskaan.

---

Joonas

Nikolla oli jo parempi olo. Mutta olin silti huolissani. Jos hänen paniikkikohtauksensa alkavat taas lisääntyä ja pahentua, hän tarvitsisi ammattiapua. Nikolla oli aikaisemmin lääkitys ahdistukseen ja se lopetettiin kun Niko oppi hallitsemaan sitä. Ollin tilanne kuitenkin näytti laukaisseen sen uudelleen. Olin tehnyt ruokaa. Pasta bolognesea. Menin makuuhuoneeseen, jossa Niko makasi edelleen toipumassa kohtauksesta. "Rakas, tulisiks syömää? Saisit vähä verensokereit ylös ni olo paranis" sanoin. Niko nousi ylös ja tuli perässäni keittiöön. Hän söi kaikessa hiljaisuudessa. Laitoin käden hänen olkapäälle. Niko kuitenkin huitaisi sen pois. "Mikä on muru?" kysyin. Niko ei vastannut. Hän söi pastan loppuun, vei lautasen tiskiin ja poistui keittiöstä. Söin itsekin loppuun ja menin Nikon perään jättäen Nean vielä syömään. Kyllä minä ymmärrän jos Niko haluaa olla yksin hetken mutta halusin varmistaa että hän ei saa uutta kohtausta. Niko istui makuuhuoneen nurkassa polvet vedettynä rintaan ja kädet polvien ympärillä. Hänen kätensä tärisivät. Huomasin että hän itki. "Niko, hei, ooks sä kunnossa?" kysyin. Niko pudisti päätään. "M-mua pelottaa. Mitä jos menetän taas hallinnan ja mun ahdistus saa vallan?" Niko sanoi ja kyyneleet vain valuvat valumistaan. Menin istumaan hänen viereensä ja vedin hänet syliini. "Heiii, shhhh. Mä oon sun tukena. Ja Nea kans. Me pidetään huolta et se pysyy hallinnassa ja tarvittaessa autetaa sua saamaan apua" lohdutin. Silitin Nikon hiuksia tuon itkiessä sylissäni. Minun kävi häntä sääliksi. Niin pitkään hänellä oli ollut hyvä jakso ahdistuksen suhteen ja nyt oli taas tapahtunut romahdus. Nikon itkulle ei näkynyt loppua. Oli sydäntä särkevää nähdä hänet niin palasina mutta toisaalta yleensä itkeminen helpottaa. Jossain vaiheessa itku hiljeni. Kuului enää pientä niiskutusta. "Ei oo mitää hätää kulta. Mä oon tässä. Sä et oo yksin. Me selvitään tästä yhessä" mä sanoin. Niko piti minusta tiukasti kiinni ja haki selkeästi turvaa ja lohtua minun läsnäolostani. Nea oli kertonut että aina kohtauksen jälkeen Niko tarvitsi jonkun lähelleen eikä häntä saanut jättää yksin sillä se saattaisi laukaista uuden kohtauksen. Silitin hänen selkäänsä pitäen käsivarsia suojelevasti hänen ympärillään. "Joonas älä jätä mua..." Niko sopersi. "Shhh muru en tietenkää. Mä oon tässä aina. En jätä sua yksin vaikka mikä tulis" sanoin. Niko hautasi kasvonsa rintaani. Silitin hänen hiuksiaan ja keinutin häntä varovasti sylissäni. Lopulta Nikon keho veltostui. Hän oli nukahtanut. Istuin vain siinä makuuhuoneen hämärässä nurkassa Niko sylissäni. En vaivautunut liikkumaan sillä Niko luultavasti heräisi siihen. Hipsutin Nikon hiuksia. Poika tuhisi hiljaa ja piti edelleen kiinni minusta kuin pieni lapsi unilelustaan. "Ei mitää hätää kulta. Mä suojelen sua kaikelta pahalta" kuiskasin. Nikon poskilla näkyi edelleen jäljet kuivuneista kyynelistä. Pitäisiköhän Nikon käydä puhumassa ammattilaisen kanssa? Voisi olla hyvä että hän saisi purkaa ajatuksiaan ettei ahdistus pahene. Paniikkikohtaukset ovat kuitenkin rankkoja ja imevät kaikki voimat. En tiedä miksi Niko reagoi yhtäkkiä näin voimakkaasti. Ehkä nämä kaikki viime aikoina tapahtuneet tragediat olivat vain liikaa. Mutta Niko on vahva. Hän selviää kyllä vaikka nyt onkin hieman vaikeampi vaihe elämässä menossa. Mutta hän selvisi jo kerran joten hän selviää nytkin. Nojasin Nikon päähän ja taisin lopulta itsekin nukahtaa.

---

Nonni draamaa taas. :D Kun sitähän ei oo tässä kirjassa ollu tarpeeks. 🥲
Ja ei, en vieläkää tiiä miten tää tarina päättyy.

Sanoja: 1037