Joonas ja Niko: Kielletty rakkaus

Luku. 22: Kiitos ja anteeksi

Joel

Tässä minä istun Nikon ja Joonaksen sohvalla. On vieläkin niin kylmä että leukani on aivan kankea. Mutta jos olisin tiennyt että se roskakatos on Joonaksen ja Nikon talon vieressä niin olisin säästynyt siltä kylmässä kärvistelyltä. En ollut oikeastaan nukkunut koska oli ollut niin kylmä ja minua oli pelottanut että joku löytää minut ja heittää ulos siitä katoksesta. Onneksi löytäjä oli Joonas. Mutta vähän minua hävettää vaivata heitä näin. Huomenna ketään tavarani ja lähden etsimään jotain toista paikkaa minne mennä. Ehkä toinen roskakatos tai joku varasto. Kyllä minä tiedän että Joonas ja Niko haluaisivat auttaa minua mutta en minä tarvitse apua. Pääsisin kyllä ennen pitkää jaloilleni ihan omin avuin. Aloin jo vähän lämmetä juotuani kahvin. "Hei kiitti jätkät mut lähen varmaa huomenna menee" sanoin. Joonas katsoi minuun. "Minne muka?" hän kysyi. Huokaisin syvään. Jos nyt sanon että aion mennä takaisin kadulle niin ei hän minua päästä. "En tiiä. Johonkin" päädyin vastaamaan. "Joel ei. Sä et lähde tonne kylmään takas. Sä sairastut vielä johonki keuhkokuumeeseen" Joonas sanoi. Voi vittu. Hän arvasi heti mitä aion. Nyt en varmasti pääse pois täältä. Ellen sitten lähde salaa. Mutta miten voi lähteä salaa tuollaisten kamojen kanssa? Minulla oli iso matkalaukku, reppu ja se muovipussi, jossa oli ruoat. "No ihan vitun sama. Kai mä voin hetkeks jäädä" huokaisin. Joonas hymyili. Mielummin minä olen täällä kun saan keuhkokuumeen. Olen edelleen aivan paskana erosta. Rakastin tyttöystävääni yli kaiken, mutta hän halusi minulta vain rahaa ja....no sitä. Olo oli hyväksikäytetty. Minua alkaa taas itkettää. Joonas kai huomasi sen, sillä hän tuli luokseni ja halasi minua. "Mä ymmärrän sua. Ero tuntuu aina tolta. Me ollaan sun tukena muista se" hän sanoo samalla kun silittää selkääni. Silloin tajuan kuinka rikki minä oikeasti olen ja alan vain itkeä Joonaksen olkapäätä vasten. Olen surkein ihminen maailmassa. Minulla ei ole enää tyttöystävää, ei bändiä eikä edes kotia tai rahaa kunnolla. Ei yhtään mitään. Oikeastaan onko minulla enää syytä elää? Ei Joel et mieti tuollaista. Totta kai sinulla on syy elää. En aio tehdä samaa kuin Joonas teki. Tai no yritti tehdä. "Mun....mun pitää mennä röökille" sanon hiljaa, nousen ylös ja menen kaivelemaan reppuani. Viimein löydän tupakka-askin ja sytkärin. "Ootko sä alkanu polttaa taas?" Joonas kysyy. Olen tosiaan lopettanut jo kerran, mutta tarvitsen tätä nyt. "Joo mutta mua ei vittu kiinnosta koska tartten tätä nyt" sanon ja menen parvekkeelle. Suljen oven perässä. Sytytän tupakan ja alan polttaa. Puhaltelen savua pimeään yöhön ja katselen autoja, jotka ajavat tiellä vähän matkan päässä.

---

Joonas

Minun kävi todella sääliksi Joelia. Annoin hänen kuitenkin olla hetken rauhassa. Ei mennyt kuitenkaan kuin kaksikymmentä minuuttia niin parvekkeelta kuului selkäpiitä karmiva huuto. Ryntäsin parvekkeelle ja näin Joelin roikkumassa parvekkeen kaiteesta. Hän piti kiinni henkensä edestä. "JOONAS!! AUTA!!" hän huusi. Riensin tämän luo ja otin tämän käsistä kiinni yrittäen kiskoa hänet ylös. Joel oli kuitenkin aika painava, vaikka onkin laiha. "Älä päästä irti!" Joel kiljui ja näin kauhun tämän kasvoista. Kiskoin voimieni takaa. Asumme Nikon kanssa kolmannessa kerroksessa. Jos Joel putoaa, kuka tietää mitä voisi tapahtua. Kyyneleet silmissä kiskoin parasta ystävääni ylös. Vihdoin ja viimein sain hänet vedettyä kaiteen yli takaisin parvekkeelle. Istuimme parvekkeen lattialla ja Joel itki hysteerisesti kun minä halasin häntä tiukasti. "Shh ihan rauhassa ei oo hätää" sanoin ja silitin Joelin selkää. Hän tärisi holtittomasti. Istuimme siinä pitkään. Sitten alkoi tulla kylmä joten nostin Joelin ylös ja talutin hänet sisään ja sohvalle. "Mitä tapahtu?" Niko ihmetteli. Joel oli liian järkyttynyt puhuakseen. "Joel meinas pudota parvekkeelta" selitin. Niko näytti säikähtäneeltä ja kaappasi vieressään istuneen Joelin halaukseen. "Luojan kiitos sä oot kunnossa" hän sanoi. Annoin Joelille lasin vettä. "Miten sä päädyit roikkumaan sinne?" kysyin häneltä. Joel joi vesilasin melkein kerralla tyhjäksi. "M-mä kurottauduin kattomaan alas sieltä ja sitten mä vaan horjahdin ja putosin. Tai no. Sain kiinni kaiteesta viime hetkellä. Mut mulla ei ollut voimia vetää itteäni takas ylös" hän selitti. Miksi ihmeessä hän oli kurottautunut kaiteen yli? "Miks ihmeessä sä kurottautuduit sen kaiteen yli?" Niko kysyi ennen kuin itse ehdin kysyä. "En mä tiiä. Kai mä luulin nähneeni jotai ja halusin kattoo tarkemmin" Joel sanoi. Jokin hänen käytöksessään oli kummallista. Ei. Eihän Joel nyt sentään tahallaan yrittänyt hypätä alas parvekkeelta. Minä olin nähnyt miten peloissaan tämä oli. Jos hän olisi halunnut pudota, hän ei olisi ottanut kiinni kaiteesta tai huutanut apua. Tai mitä jos hän halusi pudota mutta katuikin päätöstä viime hetkellä? Ei, ei Joel niin tekisi. Huomaamattani oli ollut jo pitkään ihan hiljaista. "Ehkä on oikeesti vaan parempi että mä lähden huomenna.....johonkin. Mihin nyt kohtalo kuljettaa" Joel sanoi äkkiä. Mietin tämän sanoja. Hän aikoi lähteä. Mutta minne? Aikooko Joel lähteä jopa kokonaan pois Suomesta? Ei hän voi. Tai siis. Ei hän voisi jättää parhaita kavereitaan. Kello alkoi olla paljon. Niinpä petasin Joelille sohvalle pedin ja aloimme kaikki käydä nukkumaan.

---

Joel

Makasin valveilla sohvalla. Kello lähenteli kahta aamuyöllä mutta en saanut unta. Kohta on aika. Olin päättänyt lähteä sanoipa Joonas mitä tahansa. Lähden yöllä, jotta minua ei esteltäisi. Katsoin kelloa taukoamatta. 3, puoli 4, 4, puoli 5, 5. Noniin nyt on aika. Nousin ylös. Keräsin nopeasti kaikki tavarat. Löysin jostain kynän ja paperia ja kirjoitin kirjeen jätkille.

"Moi Joonas, Niko ja muut jätkät. Ja anteeks jo valmiiks. Mä päätin lähteä pois. Siis kokonaan pois. En sillä tavalla. Mutta kun te luette tätä niin en varmaan oo enää Suomessa. Mulla ei vaan oo enää täällä mitään. Päätin lähteä etsimään uutta elämää jostain muualta. Älkää olko huolissanne musta. Mä pidän huolen itsestäni. Mä pärjään. Ja toivon, että teki pärjäätte ilman mua. Nähdään joskus jossain jos kohtalo kuljettaa mut vielä takas teidän luo. Ikävä jää veljet.

~ Joel"

Jätin kirjeen sohvalle. Jätin siihen myös yhden sormuksistani. Ihan vaan muistoksi minusta. Menin makuuhuoneen ovelle ja katsoin Joonasta ja Nikoa, jotka nukkuivat söpösti sylikkäin. "Kiitos, anteeks ja hyvästi" kuiskasin ja sitten lähdin. Kyyneleet silmissä kävelin katua pitkin vetäen matkalaukkua perässäni. En tiennyt minne olen menossa, mutta ensimmäinen tavoite olisi päästä pois Suomesta. Siispä suuntasin satamaan. Voisin yrittää jonkun rahtilaivan kyytiin. Katselin eri laivoja. Yksi oli menossa Afrikkaan, toinen Pohjois-Amerikkaan. Päätin hypätä Pohjois-Amerikan laivaan. Jenkeissä löydän varmasti hyvän uuden elämän. Tiedän. Tämä on laitonta mutta löysin laivasta paikan, josta kukaan ei minua löytäisi. Istuin alas ja katsoin öistä Helsinkiä vielä viimeisen kerran. "Hei sitte koti. Ehkä me vielä nähdään mutta nyt on Joel Hokan aika vaihtaa maisemaa" sanoin hiljaa ja hymyilin. Nojasin taakse ja suljin silmäni. Kohta olen Amerikassa ja aloitan uuden elämän. Ehkä me vielä törmätään jätkien kanssa. Kuka tietää. Juuri silloin laiva päästi tuuttauksen torvestaan ja alkoi liikkua hitaasti. Nyt en voi enää perua. Hei hei Helsinki ja täältä tullaan New York. Tai minne tämä laiva onkaan menossa.

---

Joo ehkä vähän lyhyt luku tai sitten se vaa tuntuu siltä. Tässä tää kuitenki on. Nauttikaa. :3