Joonas ja Niko: Kielletty rakkaus

Luku. 53: En mä voi kertoa

Aleksi

On kulunut puoli tuntia noista hirveistä uutisista. Olen vain itkenyt ja itkenyt. Olli yrittää lohduttaa. Mutta ei hänkään ikuisesti jaksa pysyä vahvana. Olin jo rauhoittunut. Mutta Olli, joka oli pitänyt kaiken sisällään koko ajan, murtui. Näin kyyneleet tämän poskilla. Hän huomasi katseeni ja pyyhki ne nopeasti hihaansa. "Heii, tuu tänne rakas" sanoin myötätuntoisesti ja vedin Ollin haliin. Kuulin kuinka tämä niiskutti hiljaa. "Shh" kuiskasin. "Älä jätä mua Aleksi" Olli sanoo ja nostaa katseensa silmiini. "En mä rakas jätä sua. En ainakaa vielä. Ja jos mä en nyt selviä tästä ni muista et mä oon sit sun suojelusenkeli tuolla ylhäällä ja katon sun perään" sanon. Ollin itku yltyi. "Shh Olli hei kato mua" sanoin ja nostin Ollin päätä leuan alta. Katsoin häntä silmiin. "Mä en oo lähdössä vielä mihinkään. Sun täytyy elää nyt tässä hetkessä kun mä oon vielä täällä" sanoin. Olli ei sanonut mitään. Hän niiskutti edelleen ja kyyneleitä vieri hänen poskilleen. Pyyhin niitä pois peukalollani. "M-mut mitä jos- " Olli aloitti mutta laitoin sormeni hänen huulilleen. "Shh. Sä ite sanoit. Ei mietitä sitä nyt" sanoin. Olli alkoi rauhoittua. Hän nojasi minuun ja päästi silloin tällöin niiskauksia. "Ihan rauhassa Olli. Hengitä mun kanssa samaan tahtiin sisään....ja ulos" sanoin. Pian Olli oli jo aivan rauhallinen. Hän ilmoitti lähtevänsä. Minun piti vielä jäädä sairaalaan koska syöpähoidot aloitettaisiin huomenna. Tiedän, että vaikutan siltä, etten pelkää yhtään mutta kyllä minua pelottaa aivan helvetisti. Muistan kun ystävälläni todettiin syöpä. Kaikki näytti aluksi hyvältä ja kaikki olivat varmoja, että hän selviää, mutta sitten hänen tilansa romahti ja hän joutui teho-osastolle hengityskoneeseen ja lopulta tehtiin päätös, että koneet sammutettiin. Mitä jos minulle käy samalla tavalla? Äh. Minä taas yliajattelen. Kyllä minä selviän. Aion taistella syöpää vastaan ja aion voittaa taistelun.

---

Joel

Olin selvinnyt yllättävän helpolla. Ei ollut oikeastaan darraa. Vähän oli pää kipeä mutta Burana pelastaa. Istuin Tommin kanssa sohvalla katsomassa jotain sarjaa kun ovikello soi. Tommi meni avaamaan. Ovella oli itkuinen Olli. "Olli. Hei mikä on? Miks sä oot itkeny?" Tommi kysyi ja päästi pojan sisään. Hän tuli sohvalle istumaan. "Mikä on?" kysyin Ollilta, joka pyyhkii kyyneleitä. Hän purskahtaa itkuun. "Heii, älä itke. Kerro mikä on" sanoin ja vedin itkevän pojan halaukseen. "E-en mä v-voi ke-kertoo" Olli nyyhkyttää. "Tottakai sä voit" Tommi sanoo. "E-en v-voi. M-mä lupasin A-aleksille" Olli sanoo. "Siis liittyykö tää Aleksiin jotenki?" kysyin. Olli nyökkää. Olimme hämillämme. Miksi Olli ei voi kertoa mitä on tapahtunut. "Onks tää nyt jotain vakavaa?" kysyin. Olli nielaisi. "Aleksi kertoo sitte ku haluu..." hän sanoi. Pidin tuota edelleen halauksessa. "Joo annetaan Aleksin kertoo sit ku se on valmis jos se haluu" Tommi sanoo. Olli nyökkää ja niiskaisee. "Ja oli se mitä tahansa ni kaikki varmasti järjestyy" sanon ja halaan Ollia vielä kerran. Tommi meni keittämään kahvia. "Miks sä tulit tänne etkä menny vaa kotiin?" kysyin. "Noku tarvitsin jonku seuraa" Olli sanoi. "Ja sä oot aina tervetullut tänne. Ja luultavasti Nikolle ja Joonakselle myös mutta nyt kun Joonas on kuumeessa ni ei kannata mennä sinne" sanon. Olli vain nyökkää taas. Tommi tuo hänelle kupillisen kahvia. "Kiitti.." Olli sanoo vaisusti ja hörppää kupista. "Tota...tuli mieleen et liittyykö tää jotenki siihen magneettikuvaan? Tai siis te ette ikinä kertonu mitä niissä oli" kysyn varovasti. En ole varma haluaako Olli vastata. "Noh.....Aleksi varmaa kertoo sitte teillekki ku on valmis" Olli sanoo ja hörppää taas kahvia. Niin, kaipa me vain tyydymme siihen, että Aleksi kertoo itse mitä on käynyt. Toivottavasti ei mitään vakavaa.