Joonas ja Niko: Kielletty rakkaus

Luku. 80: Hyvästit

Olli

Katsoin Aleksia. Siinä hän seisoi ja hymyili. Hänellä oli myös hiukset tallella. Hän näytti aivan samalta kuin ennen sairastumista. "A-aleksi...s-sä...e-ethän sä voi olla siinä" änkytän. Aleksi ei sanonut mitään. Hän vain hymyili. Rommi ei reagoinut mitenkään. Se oli kummallista. "Sä et oo siinä. Sä oot kuollut" sanoin ja katsoin Aleksia silmiin. Tämä on varmasti vain näky. Eihän hän voi olla tuossa. Ja kuulemma se on ihan normaalia nähdä kuollut läheinen jossain kuoleman jälkeen. "Olli. En mä ole kuollut" Aleksi sanoo. "Sä oot kuollut. Mä näin sut siellä sairaalassa" sanoin. Aleksi käveli lähemmäs minua. "E-ei. Ä-älä tuu lähemmäs. Mee pois. Sä et oo oikee" sanoin ja peräännyin. "Olli älä pelkää" Aleksi sanoo. Katsoin uudelleen hänen sinisiin silmiinsä. Kyyneleet alkoivat valumaan poskilleni. Ei tuo voinut olla hän. Mutta silti salaa toivoin että se on Aleksi. Purskahdan itkuun. "M-mul on ihan hirvee ikävä sua, Aleksi" sanoin. "Mä tiiän. Siks mä tulin tänne" hän sanoo. "Häh?" kysyin. "Mä tulin hyvästelemään" Aleksi sanoo. En enää pystynyt pitämään itseäni kasassa. Vajoan polvilleni lattialle ja hautaan kasvoni käsiini. Tunnen kosketuksen olkapäälläni. "Älä itke" kuulen Aleksin äänen. Se kaikuu oudosti. "Ei nää oo lopulliset jäähyväiset. Me nähään vielä joskus" hän sanoo. "M-mä en ha-haluu et sä meet" nyyhkytän. "En mäkään haluais sua jättää tänne mut sille ei voi mitään" Aleksi sanoo. Tiedän että kuvittelen vain. Ei hän ole täällä. Näen ja kuulen omiani. "Olli, nouse ylös jooko?" Aleksi pyytää. Nousen. Yritän halata Aleksia, mutta en tunne mitään siinä kohtaa. Hän ei ole siinä. Minä vain kuvittelen. Aleksi katsoo minua pitkään silmiin. "Olli, mä oon ehkä kuollut, mutta mä elän ikuisesti...täällä" hän sanoo ja laittaa käden rinnalleni. Minä vain itken. "Älä mee... kiltti" sanon. "Mulla ei oo muuta vaihtoehtoa" Aleksi sanoo. "Mä haluun et sä jatkat sun elämää. Löydät ittelles uuden kumppanin. Perustat perheen. Ja mikä tärkeintä, valloitat maailman Blind Channelin kanssa. Tehkää se mun puolesta. Mä katon teitä tuolta jostain" hän jatkaa. "En mä haluu uutta. Mä haluun sut!" huudan. "Shh Olli. Älä itke. Mä oon aina täällä vaik sä et nää mua. Mä lohdutan sua kun sä itket. Mä oon mukana sun elämän ylä-ja alamäissä. Mut nyt mun on pakko mennä. Mä rakastan sua Olli. Aina ja ikuisesti" Aleksi sanoo. Hän katsoo minua silmiin. "Ei, ei ei älä mee!" huudan. Mutta kukaan ei enää vastannut. "ALEKSI!!" huudan niin kovaa kuin keuhkoista lähtee. Mutta hän on poissa.

---

Joonas

Tulemme Nikon kanssa takaisin kämpälle. Niko kaivaa avaimet taskusta ja avaa oven. Riisumme kengät ja menemme ostoskassien kanssa keittiöön. Melkein pudotin kassin nähdessäni mitä siellä odotti. Olli makasi lattialla kyljellään lasinsirujen keskellä. "Olli!" huudan. Menen hänen luokseen varovasti etten astu sirujen päälle. "Olli herää! Ootko sä kunnossa?! Olli! Kiltti avaa silmät!" huudan ja ravistelen Ollia. Pian tuo säpsähtää hereille ja alkaa saman tien itkemään. "Heii shh shh shh ei oo hätää" sanon ja vedän hänet halaukseen. Mitä ihmettä oikein on käynyt? Onkohan hän kaatunut ja lyönyt päänsä. "Niko, mä vien Ollin tonne olohuoneeseen ni siivoo sä nää sirpaleet" sanon. Niko nyökkää. Nostan Ollin lattialta ja talutan hänet olohuoneeseen. Istumme sohvalle ja vedän Ollin tiukkaan halaukseen. "Mitä on käyny? Kaaduitko sä?" kysyn, mutta Olli vain itkee. Menee pitkään ennen kuin hän on tarpeeksi rauhallinen pystyäkseen puhumaan. "Aleksi oli täällä" Olli sopersi. "Siis häh?" kysyin. "S-se seiso tossa keittiön oviaukossa ja sit se sano et se tuli hyvästelemään" Olli kertoo ja pyyhkii kyyneleitään samalla. "Ootko sä varma et se ei ollu unta?" kysyn. "E-en mä tiiä. Mut ainaki se oli totta, et mä tiputin mun lasin ku pelästyin" Olli sanoo. Sitten hänen alahuulensa alkoi väristä. "Olli älä jooko enää itke. Kaikki on hyvin. Mä tiiän et sul on ikävä Aleksia ja se voi aiheuttaa just tommosii juttuja" sanon. Halaan Ollia vielä kerran ja hän nyyhkyttää hiljaa olkapäätäni vasten. Silitän hänen selkäänsä. "Mitä on käyny?" Niko kysyy tullessaan olohuoneeseen. Hän oli ilmeisesti saanut siivottua sirpaleet. "Olli on vissii nähny Aleksin. Mut se oli varmaa unta" sanoin. "Ei se ollu unta!" Olli huutaa. "Aleksi oli täällä! Ihan oikeesti oli!" hän sanoo. "Olli kai sä tiiät et sä vaa kuvittelit. Aleksi on...no niin. Se ei oo enää täällä" sanoin. Olli alkoi taas itkemään. Minä ja Niko yritimme saada hänet rauhoittumaan. Hän nukahti sohvalle. Minun käy häntä sääliksi. Hän ei ole todellakaan oma itsensä.