Alone Against All (BC fan fiction)

30.

Nikon pov.

       Olen huomannut että tuo Aleksi, jolta minun piti pyytää anteeksi niin on ollut nyt aika paljon sen jonkun pojan kanssa joka liikkui ennen siinä lukiolais porukassa, jotka kiusasivat melkein kaikkia. En ole nähnyt sitä sen kaveria kyllä hetkeen. Eihän Joonas saa koskaan tietää, jos hieman koulun jälkeen sitä härnään. Nyt on siis viiminen tunti ja pääsemme kohta kotiin. Voisin mennä puhumaan Aleksille ja pyytää tuon meille vaikka pelaamaan... Ajatukseni keskeyttää kellojen sointi. Jes viimein pääsen kotiin. Kiidän pyöräparkeille odottamaan Aleksia. Oletan tuon tulevan yksin. 

    Niinkuin tuo tuleekin hetken kuluttua. "Hei Aleksi haluuks tulla meil niiku nyt heti koulun jälkee" kysyn tuolta. Aleksi on  vain hiljaa. Olen varma että tuo kuuli. "Olis kohteliasta vastata" sanon tuolle. "Joo voin tulla" tuo sanoo aika reippaasti ei edes änkyttänyt. "Joo no mennää" sanon tuolle.

       Pääsemme kotipihaani. Olen yksin kotona joten voidaan tehdä mitä vain. Menemme sisään ja sitten minun huoneeseeni. "Onks sul nälkä?" kysyn koska haluan olla kohtelias. "Ei oo" Aleksi vastaa. "Okei no mitä haluut tehä" kysyn tuolta vaikka olenkin jo päättänyt mitä teemme. "Ei oo välii" Aleksi vastaa ihan niinkuin oletinkin. "Okei no käviskö vaikka tää?" kysyn ja suutelen poikaa väkisin. Aleksi ei sano mitään joten jatkan tuo suutelua, vaikka tuo yrittää irtautua. Nousen tuon syliin hajareisin ja alan liikkua niin että meidän kriittiset alueet koskevat toisiinsa. 

    Kaadan tuon sänkyyn ja menen itse tuon päälle ja alan imemään tuon kaulaan fritsuja. Tiedätte kyllä jo mitä teen seuraavaksi. 

Time skip siihe ku Niko on raiskannu Aleksin ja on pukenu vaatteet ja lähtely keittiöön niiku mitää ei olis tapahtunu.

Aleksin pov.

Olen ilmeisesti Nikon sängyssä ja makaan siinä täristen. Kaikkialle sattuu mutten anna itseni itkeä puen vaatteet niin nopeasti kuin vain pystyn ja lähten tuon kodista. Ei olisi koskaan pitänyt antaa tuolle anteeksi. Onkohan Joonaskin samanlainen? Varmaan, mutta silti tuntui että tuon anteeksi pyyntö tuli sydämmestä. Lähes juoksen kotiini. En aijo tänään syödä mitään.

    Kun pääsen kotiin menen vain makaamaan sänkyyni enkä liikahdakaan. Annan kyynelten valua poskiapitkin tyynylleni. Kaikkialle sattuu. En taida uskaltaa mennä kouluunkaan enää. Kuulin puhelimeni soivan. En reagoi. En halua puhua kenellekkään. Katson kuitenkin kuka soittaa, se on Olli. Haluaisin vastata ja kertoa mitä tapahtui, mutten jostain syystä pysty. Painan punaista, vaikka se tuntuukin väärältä. Pian Ollilta tulee viesti munulle.

                                             Olli<3

O: Miks et vastaa?

jätän tuon luetulle en jaksa enää vain mitään. Aijon kuihtua pois. Okei voisin pyytää Ollin tänne. En jaksa olla yksin.

                                           Olli<3

A: Tuu meille nyt

O: Onks jotai sattunu? Ooks kunnos?

O: Oon tulos oot rakas<3

En jaksa vastata tuolle. Hän saa tietää kuitenkin kun tulee tänne. Jään vain makaamaan ja odottamaan vain milloin Olli tulee.

Pian kuulenkin ovikellon soivan ja lähden menemään ovelle tuskaisena. Kaikki liike vain sattuu. Avaan oven ja olen jo syöksymässä Ollin haliin. "Aleksi mitä helvettiä!" tuo huutaa ja työntää minut poispäin itsestään. "Mu-mun.....M-mä v-vo-voi-n s-seli-it..." soperrukseni jää kesken kun Olli huutaa päälleni: "Et vitussa voi! ME OLTIIN TÄSSÄ!!" Vedän kovan kuoren taas päälleni. "O-Okei" sanon ja katson kuinka tuo lähtee kyyneleet silmissä pois päin. Laitan oven kiinni ja juoksen omaan huoneeseeni. Romahdan heti oven kiinni saatuani. Menen työpöydän luo ja etsin teroittimen terän. Ei kukaan musta oikeesti välitä....