♡Blind Channel In The World ♡

Luku 110.

POV: Olli
Katson itkuisilla silmilläni kohti Nikoa ja Joonasta, jotka ovat juuri saapuneet sairaalalle. En ole juurikaan nukkunut, pari tuntia tässä kovalla inhottavalla penkillä. Väsyttää, mutta en vain pysty nukkumaan, en nyt. Lasken katseeni takaisin kohti maata ja hautaan kasvoni minun käsiini. Joonas istuu viereeni ja tunnen hänen käden selälläni. Tuo silittää sitä hennosti ja yrittää ottaa selkoa minusta. Hän ei raaski kysyä, joten avaan itse suuni parin minuutin hiljaisuuden jälkeen.

"M-mä oon pilannu kaiken..", sönkötän ja purskahdan uudelleen itkuun. Joonas tulee halaamaan minua ja itken hänen olkapäätä vasten. Se kohta tulee olemaan läpimärkä hetken kuluttua. Kyyneleet vain virtaavat poskiani pitkin, en saa niitä loppumaan. Irtaannun Joonaksen olkapäästä tovin kuluttua ja Niko ojentaa minulle nenäliinan. Niistän nenäni siihen ja heitän sen vieressä olevaani roskikseen.

"Miten niin oot pilannu kaiken..?" "S-sanoin Aleksille et en haluu sitä ja se ei merkitse mulle mitään.." "Mitä miks ihmees? Ja ei kai se oo totta?" "Ei tietenkää oo. Emmä tiiä, se vaan tuli mun suusta ihan tyhjästä, mä itekki pelästyin. Mul oli varmaa tunteet nii pinnassa ku just riideltiin..", katson Joonasta ja Nikoa kohti. "Mistä riitelitte?" "Ihan turhasta asiata, ei sil oo enää välii.."

Nousen ylös seisomaan ja pyyhin kyyneleeni. Hymyilen pienesti Nikolle ja Joonakselle, jotka ovat jaksaneet kuunnella tätä minun draamaani, jonka itse aiheutin. Lähden kävelemään kohti Lauran huonetta tietäen Nikon ja Joonaksen tulevan perässäni. Avaan huoneen oven ja näen heti edessäni Aleksin ja Tommin. Siirrän nopeasti katseeni takaisin lattiaan ja käännyn pois päin huoneesta, koska en juuri nyt halua nähdä Aleksia. Törmään kuitenkin Joonakseen. "Ei." hän sanoo päättäväisesti ja kääntää minut takaisin huonetta kohti. Nielaisen ja kävelen peremmälle sanomatta sanaakaan.

Lauraa aletaan pian herättelemään keinotekoisesta koomasta, koska hänen kehonsa näyttäisi olevan kuulemma valmis siihen. Joel ja Carlakin ovat saapuneet paikalle, ilmeisesti hekin viettivät yönsä kotonaan. Lääkäri tulee vihdoista viimein huoneeseen ja säätää jotain laitteita. Me muut tietenkin menemme pois hänen tieltään, jotta tuo saa rauhassa tehdä töitään. Emme kuitenkaan poistu huoneesta, menemme vain sivulle odottamaan.

Hetken kuluttua lääkäri kutsuu Lauraa nimeltä ja huomaan tuon avaavan hitaasti silmiään. Tommi ryntää hänen luokseen ja ottaa tuon kädestä kiinni. "Laura?!" Laura avaa kokonaan silmänsä ja lääkäri tutkii ne heti taskulampulla. Sitten hän ottaa Lauran käsistä kiinni ja pyytää häntä puristamaan. "Kaikki näyttäis olevan kunnossa", lääkäri hymyilee ja lähtee pois huoneesta. Menemme kaikki muutkin Lauran ympärille. Vilkaisen kohti Aleksi, joka tuijottaa minua. Vihaako hän minua? Suuntaan katseeni pois päin Aleksista ja ryntään huoneesta ulos.

Juoksen sairaalan vessaan, joka ei ole onneksi kaukana. Napsautan oven lukkoon ja menen lavuaarin eteen. Nojaan molemmilla käsilläni siihen ja katson itseäni pienestä peilistä. Kyyneleet alkavat virrata taas poskiani pitkin. Nyt en edes pidättele niitä. Näytän todella väsyneeltä ja kasvoni punoittavat tämän kaiken itkemisen takia. Kuulen koputuksen vessan ovessa ja nappaan käsipaperia lavuaarin vierestä. Pyyhin kyyneleeni siihen, vaikka se tuntuukin inhottavalta ihoa vasten. Heitän paperin roskiin ja avaan oven. Ei edes kiinnosta miltä näytän tällä hetkellä.

Huomaan oven takana olevan Carlan. Vilkaisen häntä kohti ja astun ulos vessasta. "Sun pitää puhuu Aleksille." Carla sanoo ja kohottaa katseensa kohti minun kasvojani. Carla on melkein yhtä pitkä kuin minä, joten hänen kasvonsa ovat samalla tasolla omieni kanssa. Huokaisen syvään ja istun käytävällä olevalle penkille. "Mitä mä ees sanon sille? Hei Aleksi, puhuin vaan paskaa, mä oikeesti välitän susta.." "Ei nyt ehkä ihan noin", Carla naurahtaa. "Ai ooks nyt pilannu välis Aleksiiki?", kuulen tutun naurahduksen parin metrin päästä. Tunnistan tuon äänen missä vain. Katson välittömästi kohti Kiriliä, joka seisoo käytävällä kukkakimppu kädessään. "M-mitä sä täällä teet..?" "Tulin kattoo Lauraa." Voi helvetti. Tämä tästä vielä puuttuikin, että Kiril ennättää paikalle. Jalkani vain käskevät vaistomaisesti juoksemaan, joten niin minä teenkin.

Pysähdyn hengittämään, koska juoksin varmaan aika pitkään. Tunnen kuitenkin käden selälläni, jota pelästyn. "Mein pitää puhua..", Kiril aloittaa. "Nyt on vähän huono aika." "Eiku nyt on just tosi hyvä aika." Huomaan Aleksin kävelevän minua ja Kiriliä kohti. No voi helvetti..
———————————————————————
Sanoja: 667
Anteeks, taaskaan ei oo tullu uutta osaa hetkee henkilökohtasten syiden takia. Mun ei pitäny kirjottaa tänää edes, mutta saitte nyt tälläsen vähän lyhyemmän osan. Sori jos tää oli sekava:D