♡Blind Channel In The World ♡

Luku 151.

2 vuoden päästä
Pov: Olli
Korvissani kuuluu tasaista piippausta. Pidän poikaystäväni kädestä kiinni ja annan kyyneleiden valua poskiani pitkin. Tänään tulee olemaan vaikea päivä. Tasan kaksi vuotta onnettomuudesta.

Olen siitä lähtien käynyt joka päivä sairaalalla odottaen jotakin uutta tietoa Aleksista. Odotan, että jonakin päivänä hän herää ja kaikki palaa takaisin normaaliksi. Valitettavasti se on todella epätodennäköistä, puhumattakaan siitä normaalista. Mikään ei tule enää olemaan ennallaan.

Katson Aleksin kasvoja. Ne näyttävät niin levollisilta ja rauhallisilta. Onneksi hänellä ei ole kipuja. Käteni vaeltelevat tuon hiuksiin, joihin on kasvanut jo huomattava juurikasvu. Hipelöin sormillani hänen pehmeitä haituviaan. Kunpa tämä kaikki olisi vain unta. Kunpa heräisin aamulla Aleksin vierestä ja kaikki olisi taas hyvin. Huolimatta tuhansista rukouksistani, niin ei ole koskaan käynyt.

Uskokaa tai älkää, minä Olli Elias Matela olen käynyt kirkossa viimeisien vuosien aikana. Mitä muutakaan sitä tekisi henkisen kriisinsä aikana, kun lähentyisi kaikkivaltiaan kanssa. Jos en pysty itse tekemään mitään, haen apua ylemmältä taholta. Voi kuulostaa järjettömältä, mutta tällä hetkellä se on ainut asia, mikä pitää minua elossa. Jätkien lisäksi tietysti. Tuntuu väärältä, jos en ole polvilteni anonut poikaystäväni hengen puolesta. Tässä vaiheessa voisin tehdä mitä vain jotta tuo heräisi, jopa itse kuolla hänen vuokseen.

Monia varmaan mietityttää onnettomuutemme ja mitä itselleni kävi. Voin sanoa sen, että olin todella onnekas. Vietin itse vain yhden kuukauden ajan tässä hirveässä rakennuksessa jota toiset kutsuvat myös sairaalaksi. Tai oikeastaan olen siitä lähtien ollut täällä joka päivä Aleksin seurana. Tuntuu, kun hän aavistaisi läsnäoloni. Vaikka ei pysty kooman takia kommunikoimaan, hän tietää minun aina olevan vierellään. Kuolinvuoteelle asti. Onnettomuudesta ei sen enempää tällä kertaa, ehkä joskus myöhemmin jos asia tulee jossain ilmi.

Mutta mites sitten bändimme? Siinäpä kysymys. Emme ole tehneet kirjaimellisesti mitään musiikkiin liittyvään Aleksin ollessa poissa pelistä. Muut ovat etsineet itselleen muita töitä, mutta itse en vain kykene siihen. Onneksi minulla on ollut rahaa säästössä, ettei ihan ojassa tarvitse asua. Niko yritti ehdotella bändin comebackia, mutta emme lämmenneet asialle. Ei tätä enää voi mitenkään vetää viidellä ihmisellä, vaikka ennen niin teimmekin. Aleksi kuuluu bändiin, ja en ilman häntä soita. Jos jätkät haluavat jatkaa, saavat ihan nelistään sen tehdä. Sitten minä siirryn sivuun.

Havahdun siihen, kun kuulen sairaalahuoneen oven avautuvan. Pyyhin kyyneleeni ja siirrän käteni Aleksin hiuksilta tuon kädelle. "Ai sä oot vieläki tääl..", kuulen Joonaksen äänen. Siirrän katseeni häneen ja nyökkään. "Vietät 18 tuntia päivästä täällä, Olli sun pitää mennä elämässä eteenpäin." "Mä tiiän m-mut en mä vaan pysty", purskahdan uudelleen itkuun. Painan kasvoni vasten Aleksin kättä ja annan vain kyyneleiden vieriä poskiani pitkin. Näitä on tullut viimeisien vuosien aikana vuodatettua paljon enemmän kuin maapallolla on edes vettä. Loppua ei näytä tulevan koskaan.

Joonas kävelee vierelleni ja asettaa kätensä olkapäälleni. "Mä tiiän et se on hankalaa mut sun pitää avata silmät, Aleksi ei tuu enää toipumaa." "K-kyl se selvii, pakko sen on", ennätän sanomaan itkuni välistä. "Olli, kato Aleksia. Se on ollu koomassa jo kaks vuotta. Lääkäritki sano et se on niin epätodennäköstä et herää enää koskaa." "Mut se ei oo mahotonta, eihän?" "No ei oo mut en usko et Allu koskaan tosta nousee." "Älä sano noin, kyl se selviää." Joonas huokaisee ja istuu vierelleni. Vaikka tiedän prosenttikertoimen olevan matala, sisimmässäni tiedän hänen vielä heräävän jonakin päivänä. Minä vain tiedän sen.

"Ooks yhtää edistyny Liinun kaa?" "No empä juurikaa, ihan turhaa siellä käyn." "No parempi et saat puhua jonkun kaa asioista." "Ei mulla oo mitää puhuttavaa." "Voi kuule, sulla on paljonki." "En mä haluu vaa käydä läpi sitä samaa helvettiä." "Mä ymmärrän mut anna sille ees mahollisuus." "Sä et nimenomaa just ymmärrä. Onks sun kumppanis muka ollu koomassa vittu kaks vuotta, hä?!" "No ei oo ollu mut yritän vaa tukee sua." "Oon jo menny sielu, ei mua voi enää auttaa."

Kyllä, pojat pakottivat minua käymään joka tiistai jossakin tyhmässä psykoterapiassa. Liinu on terapeuttini, jonka nimi äsköisessä keskustelussa tulikin esiin. Hän on yksi maailman mukavimmista ja ymmärtäväisimmistä ihmisistä, mutta en aio avautua täysin tuntemattomalle ihmiselle koko elämästäni. Olen kaiken sanottavani jo sanonut hänelle, joten viimeisen kuukauden ajan olen jättänyt menemättä istunnoillemme. Joku muu tarvitsee sitä aikaa enemmän kuin minä. Toivon vain ettei asia kulkeudu jätkien korviin, etten ole ollut terapiassa viime aikoina. Muuten menisin suorinta tietä takaisin. Alkuaikoina Joonas joutui oikein kädestä pitäen raahaamaan minua sinne. Hän on ollut jätkistä eniten tukenani, olemmehan me tunteneet toisemme jo pienestä pitäen.

"Olli mennää kotii, tuu vaikka mun ja Nikon luokse seuraavaks yöks. Parempi ettet oo nyt yksin." "En mä voi jättää Allua..", pyyhin kyyneleitäni. "Aleksiki varmaa toivois jos tulisit viettää iltaa mein kanssa. Näät sen sit taas huomenna." "Mut haluun viettää sen kaa tän illan." Joonas huokaisee ja nousee ylös tuoliltaan. "Olli tuu nyt vaan. Tehää vaikka vohveleita ja katotaa koko ilta Netflixiä."
"M-mut.." "Mä tiiän et sä haluut Aleksin kans mukaa, mut se ei oo valitettavasti mahdollista. Tullaa aikasin kattoo sitä taas." Nyökkään pienesti ja nousen ylös. Ei tässä kinastelu auta, kuitenkin häviän tuolle. Viimeistään silloin joudun täältä lähtemään, kun vierailuaika loppuu. Ei siihenkään ole enää kuin vain tunti aikaa.

Sanoja: 821
Mitäs mitäs.. 👀