♡Blind Channel In The World ♡

Luku 126.

Pov: Aleksi
Koputan Joonaksen ja Nikon asunnon oveen. En olisi halunnut tulla tänne, mutta minun on pakko selvittää asiat Ollin kanssa. En haluaisi puhua ollenkaan siitä, mitä Kirilin kanssa kävi. En voi kuitenkaan vaieta ikuisiksi ajoiksi, Olli ansaitsee kuulla totuuden. Minua hermostuttaa ja jännittää todella paljon. Mitä jos Olli ei usko minua ja ei anna koskaan anteeksi?

Pian Olli aukaisee oven minulle. Hymyilen tuolle pienesti, mutta en saa Ollin huulilta vastausta takaisin. Pudistan päätäni ja tulen peremmälle asuntoon. Olli kävelee olohuoneeseen minun riisuessani takkia ja kenkiäni. Näen eteisessä pelkästään Ollin kengät, eli olemme kaksin täällä. Joonas ja Niko ovat varmaan lähteneet treenikselle, jotta saisimme puhua rauhassa. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu.

Ripustan takkini naulakkoon ja kävelen hitaasti olohuoneeseen. Päässäni pyörii vain kauhuskenaariot tulevista tapahtumista. Istun sohvalle jättäen pienen välin Olliin. Emme sano kumpikaan mitään. Olemme ihan hiljaa.

Juuri kun olen avaamassa suutani, Olli alkaa puhumaan. "Mitä sun ja Kirilin välillä tapahtu?" Pelästyn hieman hänen tiukkaa tunteettomalta kuulostavaa ääntä. Nielaisen ja alan hieromaan käsiäni yhteen stressaantuneesti. Haluaisin kertoa Ollille, mutta en usko olevani vielä valmis siihen. "Aleksi vastaa mulle!" Kohotan katseeni kohti Ollia, jonka kasvot ovat täplikkäät. Hän on varmasti itkenyt paljon. Niin minäkin.

"Puhu nyt ees jotain!" "Älä huuda.." "No ku sä et puhu mulle." "Noku mä en pysty..", purskahdan taas itkuun. Hautaan kasvoni käsiini. "Vittu tiiäks miltä musta oikee tuntuu, ku yhtäkkiä petit mua Kirilin kanssa ja nyt vaan itket täällä. Turha sitä on enää itkee, tehty mikä tehty", Olli sanoo ja nousee ylös sohvalta. Hän lähtee kävelemään kohti eteistä.

"Olli oota!", juoksen hänen peräänsä. Olli on jo laittamassa kenkiä jalkaan. Kyyneleet valuvat edelleen poskiani pitkin. Nappaan tuon kädestä kiinni, mutta hän saa sen repäistyä irti. "Olli." Hän ei edes katso minua kohti. Tuo avaa ulko-oven ja astuu ulos asunnosta. "OLLI NYT VITTU ODOTAT!", huudan viimeisillä voimillani. Olli on ehtinyt kävellä jo hissin luokse, mutta hän sitten kääntyykin minua kohti. Huomaan kyynelten valuvan hänen poskia pitkin.

"No mitä?" "Mä en halunnut sitä..", purskahdan uudestaan itkuun ja romahdan maahan. "Miten niin et halunnu?" "Vittu olin juonu nii paljon etten tajunnu mistää mitää ja Kiril käytti mua hyväksee vaikka yritin saada sitä lopettaa.." Nostan katseeni kohti Ollia, joka kävelee luokseni. Hän ojentaa kätensä ja nappaan siitä kiinni epäröimättä. Nousen ylös ja pyyhin kyyneleeni.

"Siis raiskasko se sut?" "En mä tiiä voiko sitä raiskaukseks kutsua.. Kiril oli itekki niin pihalla eikä se tajunnu mitä teki.." "vastaa mulle suoraan, raiskasko se sut?", Olli korottaa ääntään ja katsoo sädehtivillä silmillään minua kohti. "E-en mä ti.." "RAISKASKO SE SUT?!"
"NO VITTU VAIKKA SITTE!"

Välillemme syntyy syvä hiljaisuus. Nyt koko rappu tietää sen. Varsinkin Joel ja Carla, jotka asuvat Porkon ja Nikon naapurissa. Vittu jes.

Heidän asuntonsa ovi aukeaa hetken kuluttua ja näen Joelin huolestuneet kasvot. Tämä tästä vielä puuttuikin. "S-siis onks se totta?" "Mitä sitte vaikka oliski?" "Ale rauhotu.." "Miks pitäis?" "Koska me halutaan auttaa sua", Joel sanoo rauhallisesti ja katsoo kohti Ollia, joka nyökkää pienesti. "M-mä uskon sua Aleksi."