♡Blind Channel In The World ♡

Luku 152.

Pov: Joonas
Vatkaan keittiössä vohvelitaikinaa. Olli selailee tällä hetkellä Netflixiä läpi ja etsii meille jotakin katsottavaa. Kuulen ulko-oven avautuvan ja menevän kiinni. Hymähdän ja nappaan jauhot käsiini. Ehdin kaatamaan niitä jonkin verran taikinaan, kunnes tunnen käsien kietoutuvan takaa ympärilleni. Säikähdän sitä hieman, ja meinaan pudottaa loput jauhoista lattialle. Saan onneksi pelastettua tilanteen laskemalla ne pöydälle.

"Ai joko sä pääsit töistä?", hymähdän Nikolle ja käännän hieman päätäni taaksepäin antaakseni tuolle poskisuudelmaa. "Joo just pääsin. Kui Olli on muuten tääl?" Huokaisen ja käännyn tuota kohti. "Tänää on tasan kaks vuotta siitä. Se on ihan rikki." "Ainii, oon ihan unohtanu." "Must tuntuu et se salaa multa jotain. En tiiä mitä, mut pystyn aavistaa sen."
"Ooks nyt ihan varma? Ainahan se tollanen on ollu siitä lähtien." "Mä oon tuntenu sen jo 20 vuotta, kyl mä huomaan jos joku on siinä muuttunu." Niko nyökkää ja laittaa sormensa taikinaan. "Hei!" "No moi." Tuo laittaa sormen suuhunsa ja maistaa luomustani. "Aika hyvää." "Ei se ees oo viel valmista ku yks peläytti mut ja jäi vähä keske tää tekeminen."
"Aivan juu sori." "Mee pitää vaik Ollille seuraa ja auta sitä ettii joku leffa." Niko nyökkää ja lähtee sitten olohuoneeseen. Hymähdän ja kaadan loputkin jauhot taikinaan.

Saan vohvelit paistettua ja teen myös niiden kylkeen kermavaahtoa, suklaakastiketta ja mansikoita. Eiköhän näillä saa edes vähän mielialaa paremmaksi, vaikka aika toivottomalta tapaukselta näyttää. Puhumme nyt siis Ollista..

Kävelen olohuoneeseen ja laitan tarjoiltavat pöydälle. "Mm.. nam näyttää hyviltä", Niko sanoo ja alkaa kasaamaan tavaraa lautaselleen. Istun sohvalle ja teen samoin. "Noh löysiks jonkun leffan?" "Iha paskoi nää kaikki on", Olli tuhahtaa ja kietoo itsensä sohvan selkänojalla olevaan vilttiin. "Noh noh, kai nyt siel ees joku kattomisen arvonen on?" Tuo kohauttaa olkapäitään ja repii kynsinauhojaan. Vieläkö hän tuota jatkaa? Hän on tehnyt samaa pienestä pitäen, kun jokin asia on painanut mielen päälle. En kyllä edes ihmettele. En tiedä mitä tuo käy läpi sisällään, mutta en voisi kuvitellakaan elämää ilman Nikoa.

Niko on ottanut kaukosäätimen kauniiseen käteensä ja selailee leffoja läpi. "Käyks tää?", hän pysähtyy yhden kohdalle. Siirrämme molemmat Ollin kanssa katseemme kohti telkkaria ja nyökkäämme. Yllättäen en ole vielä tuota katsonut, vaikka viime aikoina kaikki illat olen istunut tuon kapistuksen edessä. Niko laittaa sen pyörimään ja laskee kaukosäätimen sohvapöydälle.

"Eks Olli aio syödä? Ihan sua varten mä näitä tein. Sun lempparia." "Ei oo nälkä." "Et sä nyt syömistä voi kokonaa lopettaa vaikka oliski kuinka vaikeeta", Niko yhtyy mukaan keskusteluun ja haukkii samalla omia vohveleitaan. "No kai mä sit voin maistaa." Hän ottaa lautasen pöydältä ja laittaa siihen pari vohvelia. Hymyilen tyytyväisenä ja alan katsomaan elokuvaa, josta minulla on mennyt viimeiset viisi minuuttia ihan ohitse. Ei se mitään.

Elokuvasta ehtii kulumaan puoli tuntia, kunnes puhelimeni alkaa yhtäkkiä soimaan. Nappaan sen taskustani ja katson lukitusnäyttöä, jossa näkyy tuntematon numero. Kukakohan se voisi olla? En tietääkseni odota keneltäkään puhelua.

"Mä vastaan tähä nopee, jatkakaa vaa kattomist." Nousen ylös sohvalta ja kävelen makuuhuoneeseen vetäen samalla oven kiinni. Toivottavasti telkkarin äänet eivät kuulu toiselle puolelle kuka ikinä minulle soittaakaan. Hetken epäröinnin jälkeen vastaan ja asetan puhelimen korvalleni.

"Joonas..?" "Moi tässä on Liinu, Ollin terapeutti." "Aa joo moi." "Huomasin vaan äsken et oot maksanu seuraavan kuun terapian ni palautan sulle rahat. Varmaan joku väärinkäsitys?" "Siis täh? Ihan oikein sen pitäis olla." Olen siis lupautunut maksamaan Ollin istunnot, koska muuten häntä ei sinne saisi. Olihan se minun ideanikin ja käyn töissä toisin kuin hän.

"Kai tiesit Ollin lopettaneen terapian jo kuukausi sitten? Palautin rahatkin sulle sillon." "Siis mitä? Onks se lopettanu?" "Ai luulin että tää oli just sun ja Ollin yhteinen päätös. Tai ainakin hän mulle sanoi niin." "Joo en kyl tienny tästä mitää." "No jatketaanko sitä sitten vielä vai ei?" "Mikä on sun mielipitees? Sähän se ammattilaisena varmaa osaat sanoo et tarviiks se viel sitä." "Kyl Ollin ois hyvä puhua sen asioista ja tunteista. Hän vajoo pahimmassa tapauksessa vielä syvemmälle eikä sieltä enää kovinkaa helposti oo paluuta. Viime kerralla näin kyllä huimasti edistystä verrattuna siihen ensimmäiseen kertaan." "No jatketaan sitä sitten, mä puhun Ollille." "Muista ettet saa pakottaa häntä siihen, vaikkei tajuakaan omaa parastaan." "Joo en tietenkään." "Mutta moikka nyt sitten, hyvä kun selvis tää asia."

Lopetan puhelun ja katson puhelintani epäluuloisena. Tämänkö takia Olli on ollut viime aikoina entistä oudompi? Ei vaistoni ihan väärässä olleet. En ole yhtään yllättynyt, että tuo on jättänyt menemättä sinne. Hänhän on epäröinyt sitä alusta lähtien, mutta aina kuitenkin mennyt sinne sen enempää mukisematta. En haluaisi pakottaa häntä mihinkään, mutta tässä kohtaa en näe enää muuta vaihtoehtoja.

Kävelen takaisin olohuoneeseen ja istun sohvalle. "Olli miks sä oot lopettanu terapian?" Hän kääntää katseensa minua kohti ja katsoo ihmeissään. "Mitä? Enhän oo." "Mä tiiän kyl totuuden, Liinu soitti mulle just ja kerto."
"N-no en mä haluu mennä sinne enää ku ei siitä oo mitää hyötyy." "Se kyl sano et oot edistyny." "Luuleks et mä voin edistyy tästä."
"Luulen ja sä pystytki siihen jos sä jatkat siellä käymistä." "Vittu mä en pysty mihinkää ilman Aleksia! Sä et voi pakottaa mua menee puhumaa jonkun muijan kanssa mun menneisyyden varjo kohdista joitten käsittelyy en oo valmis. Mä en vaan pysty siihen enkä ikinä tuu pystymääkää!" "Olli anteek..", ehdin sanoa, kunnes hän nousee sohvalta ja kävelee makuuhuoneeseen.

Niko sammuttaa television ja katsoo minua vakavissaan. "Mehä puhuttii tästä ettei pakoteta sitä mihinkää." "No mut se ei vaa tajuu omaa parastaan." "Mä tiiän et sä vaan yrität auttaa, mut sille pitää antaa nyt aikaa. Kyl se ite hakee sit apua ku on valmis vastaanottamaan sitä." "Niin kai sit." "Mä meen puhuu sille, venaa hetki." Nyökkään Nikolle.

Sanoja: 926
Jatkan tätä tarinaa ny siihen asti ku tuntuu sopivalta kohalta lopettaa. Tuntu vaa nii tyhmält jättää toi siihen😂