Messed up

Ei mitään uutta auringon alla

Seuraavana päivänä mä pääsin koulusta pari tuntia normaalia aikaisemmin. Oli koeviikon oikea alkamispäivä. Joillain oli ensimmäinen koeviikon koe tänään. Mulla sellaista ei kuitenkaan ollut, koska olin taas onnistunut välttämään kursseja, jotka pidettiin iltapäivisin. Petri, meidän teho-opiskelija, jäi jälleen kerran kuitenkin koetta tekemään. Sillä oli jokainen jakso täynnä kursseja. Olin varma että sillä tulisi pakollinen kurssi määrä suoritettua jo näiden kahden vuoden aikana. Kuitenkin se ottaisi varmasti abivuodellekin enemmän kursseja kuin olisi tarpeellista.

Kävelin koululta bussipysäkille ja pienen hetken odottelun jälkeen nousin saapuvan bussiin. Olin tyytyväinen päästessäni kotiin. Saisin olla hetken yksin rauhassa kotona ennen kuin Ilona ja vanhemmat tulisi. Sitten saisi taas kuulla äidin nalkutusta kokeisiin lukemisesta. Kyllä mä niihin luin, vaikka en ehkä sillä tehokkaimmalla tavalla.

Kotiin päästyäni sain olla pari tuntia yksin. Voitelin pari leipää ja istuin keittiön pöydän ääreen syömään. Kun kukaan ei ollut katsomassa, join mehua suoraan purkista. Syötyäni romahdin olohuoneen sohvalle istumaan. Selasin puhelimellani sosiaalisia medioita. Jotkut taas valittivat storyissaan koeviikon alusta.

Odottamattani ulko-ovi paukahti rajusti kiinni. Olin tiputtaa puhelimeni kädestäni. Sitten Ilona juoksi talon läpi, ulkovaatteet päällään ja reppuselässä, ja rappuset ylös. Sen jälkeen kuului toinen paukahdus. Laskin puhelimen kädestäni ja nousin sohvalta. Lähdin yläkertaan katsomaan mitä oli meneillään.

Kävelin Ilonan huoneen ovelle ja koputin varovasti. Minkäänlaista vastausta ei kuulunut. Avasin oven ja kohtasin näyn mitä en ollut ennen nähnyt. Ilona makasi kaikki ulkovaatteet kenkiä lukuun ottamatta sängyllään kasvot märkinä kyynelistä. Reppu oli heitettynä lattialle. Pikkusiskoni oli aina avoin vanhemmillemme ja mulle. Se oli yksi monista meidän välisistä eroista. Mä en koskaan kertonut, mitä mun päässä liikkui. En halunnut huolestuttaa ketään. Yhdessä asiassa me kuitenkin oltiin samanlaisia. Me molemmat inhottiin itkemistä. Jos itkettiin niin se tehtiin yksin piilossa. Nyt kuitenkin Ilona nikotteli siinä sängyllä.

Mä menin sängyn reunalle istumaan. Silittelin sen selkää ja siirsin sen hiuksia pois märiltä kasvoilta. Se itki siinä vielä hetken ja lopulta se nousi ylös ja kaivoi yöpöydän laatikosta nenäliinoja. Sitten se niisti kovaan ääneen. Mä vaan olin hiljaa ja pohdin, mitä oli mahdollisesti saattanut tapahtua.

"Mulla on kamala kuuma", tyttö totesi nikotellen yritellen tavoitella neutraalia äänen sävyä ja alkoi riisumaan takkiaan.

"No varmasti, kun sulla on kaikki ulkovaatteet päällä", kommentoin. Se niiskutteli nenäänsä hetken. Se kuitenkin alistui niistämään uudelleen.

"Mikä on hätänä?" mä kysyin. Ilona hieroi punaisia silmiään. Se huokasi. Sitten kyyneleet alkoi taas muodostua sen silmiin.

"Mä vihaan itkemistä!!" se kiljaisi yllättäen ja alkoi vollottaa. Mä kiedoin käden sen ympärille ja halasin. Puhuin jotain, minkä toivoin lohduttavan. En ollut varma onnistuinko siinä kovinkaan kummoisesti.

"Ne kaikki pitää hauskaa ilman mua", Ilona vollotti. Se painoi päänsä mun kainaloon ja itki kovempaan ääneen kuin aiemmin.

"Ketkä?" mä kysyin ja silittelin taas sen selkää ja hiuksia.

"S-siina ja.. Emma ja.. Iida", se sai vaivoin sanottua. Järkytyin hieman kun kuulin Ilonan puhuvan sen parhaimmista kavereista. Siina oli Ilonan kavereista ihan parhain. Olin aika pettynyt ja surullinen Ilonan puolesta. Taas sai todeta, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti olivat kusipäitä. Ei ehkä ollut oikein kutsua 12-vuotiaita kusipäiksi, mutta sitä mieltä mä vain olin. Kaikki ihmiset oikeastaan olivat, enemmän tai vähemmän, kusipäitä välillä elämässään tarkoituksella tai vahingossa.

"Ne oli viime viikonloppuna yökylässä Emman luona ja tänään ne lähti smoothielle ja sanoi etten saa tulla mukaan. Ne ei halua mua mukaan", Ilona oli ihan murtunut. Sen näki yhdellä silmäyksellä. Mun oli vaikea sanoa mitään. En keksinyt mitään syytä miksi muut olivat alkaneet hylkiä Ilonaa yhtäkkiä.

"Onko tätä jatkunut kauan?" mä kysyin uuden kysymyksen. Ilona nyökkäsi.

"Vähän", se sanoi ja nosti päätään. Mun paita oli kainalon ja olkapään kohdalta ihan märät ja hieman räässä.

"Siina ei tahdo olla mun kaveri", Ilona sanoi silmät punaisina ja kimaltelevina. Räkä valui nenän alla. Mä etsin sille uuden nenäliinaan, johon se pyyhki naamaansa.

"Ei sitä voi tietää. Vai onko se sanonut niin?" kysyin haroen hiuksiani. Ilona pudisteli päätään.

"Ehkä niillä on vaan joku tyhmä vaihe meneillään. Ne ei varmaankaan tiedä mitä ne tekee. Sun pitää vaan muistaa että sä olet silti tosi ihana ja paras pikkusisko", mä kerroin. Ilona nyökkäsi.

"Saanko mä kertoa äidille tästä?" Ilona pudisteli päätään kieltävästi mun kysymykselle.

"Okei", mä huokasin. Sisälläni kaihersi. Mun varmaan pitäisi kertoa, mutta en ollut varma kun Ilona ei kerran tahtonut. Tyttö oli kuitenkin jo kuudennella luokalla. Mun vaan pitäisi pitää tilannetta silmällä ja jutella Ilonalle asiasta myöhemminkin.

"Juttelemalla ne asiat selviää. Kannattaa kertoa niille miltä susta tuntuu ja kysyä miksi ne tekee niin", kehotin. Ilona vain nyökkäsi taas. Hetken kuluttua sain suostuteltua Ilonan katsomaan mun kanssa jotain Disney leffaa. Se tuli mun kylkeen kiinni ja haki kai turvaa.

Mun mielessä kävi eilinen. Oli ollut kiva tuntea Mikaelin kropan lämpö mun omaani vasten. Mun ajatukset harhautui elokuvasta haaveilemaan vihreä hiuksisesta pojasta. Niin kuin Mikaelkin, Ilona nukahti mua vasten.

Jännä juttu lukiossa oli se, että koeviikko ei nimensä mukaisesti kestänyt vain viikkoa. Meidän lukiossa se kesti seitsemän päivää ja yhden puolikkaan. Sinä yhtenä päivänä oli ensin normaalisti vielä kurssien viimeisiä tunteja ja sitten oli koe, jos sellainen oli. Joillekin se oli ollut hämmentävää aluksi.

Koeviikon aika kului loppujen lopuksi nopeasti. Mä kävin koulussa tekemässä kokeen ja sitten tulin kotiin ja yritin lukea aina seuraavan päivän kokeeseen. Mulla oli aika hyvä fiilis. Mä tiesin, että mä olin päässyt ihan varmasti jokaisesta kokeesta läpi, mikä meinasi että mä pääsin jokaisesta kurssistani läpi. Äiti jaksoi kyllä jankuttaa lukemisesta. Se yritti jopa tarjota omia opiskelumenetelmiään. Mä kuitenkin kieltäydyin niistä.

Tällainen viikko myös meinasi sitä, että kaikilla oli kiire. Lola ja Santtu luki välillä yhdessä. Tyttö yritti saada pojan päähän edes joitain tiedon rippeitä. Uskoin silti monien opiskelu sessioiden päättyneen vähän intiimimmällä tavalla. Petristä mä kuulin vaan jotain välillä viestillä. Sosiaalisen elämän vähentyminen hetkeksi oli ihan rentouttavaakin. Mä saatoin viettää enemmän aikaa Ilonan kanssa. Se ei puhunut enää sen kaveriongelmista. Mä yritin kysellä ja se sanoi kaiken olevan okei. Mä luotin sen sanoihin, vaikka olinkin hieman epäluuloinen.

Sosiaalisen elämän väheneminen meinasi myös sitä, että en nähnyt Mikaelia kertaakaan koeviikon aikana. Mulla oli jotenkin ikävä sitä. Mä en kuullut siitä yhtikäs mitään, kun mä en löytänyt sitä somestakaan, enkä uskaltanut kysyä keltäkään. Pohdin aina välillä mahtoiko se ajatella mua. Sitten aina pudistelin päätäni. Mä tuskin edes kävin sen mielessä. Meillä ei ollut edes kunnollista kaverisuhdetta. Miten mä sitten saatoin haaveilla minkäänlaisesta muusta suhteesta?

Mikael asian suhteen ei mitään uutta auringon alla.

~~~~~~

fun fact: kuuntelin jouluradiota kun kirjoitin tätä lukua (ja oli vittu syyskuun alku)

storytime: ollessani päiväkodissa perehdyimme joulun merkitykseen päiväkodin ohjaajien johdolla. laulettiin yhdessä biisi "sydämeeni joulun teen". en muista muuta kuin sen että yksi ohjaaja kysyy meiltä lapsilta: "mitä jouluna aina tapahtuu?". minä siellä viittaan ja saan vastata. Mun hieno vastaus oli että Jeesus-lapsi syntyy uudelleen. sitten se ohjaaja katsoi mua sillä ilmeellä että piti mua vähän tyhmänä ja rupesi kertomaan oikeaa vastausta. minä pieni siellä ihan hämmentyneenä kun juuri oltiin laulettu laulussa "taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen".