Messed up

Saatilla

Vilkuilin Mikaelia vähän väliä. Talutin pyörääni sen vieressä. Se oli ollut aika apea koko kävelymatkan ajan. Mä olin luvannut saattaa sen kotiin. Se oli yrittänyt kieltäytyä, mutta mä vaadin. En suostunut päästämään sitä kävelemään yksin. Matkalla tuli vastaan vain pari autoa. Kukaan ei tahtonut olla illalla ulkona tällä säällä. Mun mielestä ulkona oli ihan nättiä.

Sen kotikadulle tullessamme hidastimme vauhtia. Me pysähdyttiin parin talon päähän niiden omasta.

"Mä oon pahoillani", se sanoi uudelleen Herra ties, kuinka monennetta kertaa.

"Lopeta ton hokeminen", käsikin. Asetin pyöräni seisomaan jalkakäytävän reunaan ja käännyin poikaa päin.

"Ei ole hei mitään hätää. Ei tässä ole käynyt kuinkaan", sanoin vetäen pojan uuteen halaukseen. Kaikki oli ihan hyvin, jos Lola ei kertoisi kellekään. Siihen piti vain luottaa. Eikä se sitä paitsi ollut Mikaelin syy, että sen sisko tonki sen tavaroita. Mulla oli yllättävän tyyni olo.

"Karri", se sanoi vain mun nimen.

"No?"

"Mä tykkään susta".

"Niin mäkin susta", sanoin halaten toista vielä tiukemmin. Siltin selkää ja asetin huuleni poskelle. Iho oli kylmä ja punottava. Käskin sen mennä jo sisään. Se ei kuitenkaan tahtonut.

Me seistiin pakkasessa toisiamme halaten. Mun sisuskaluja lämmitti Mikaelin tunnustus. Olihan se jo selvää, että me tykättiin toisistamme. Santun luona tapahtuneen suutelusession jälkeen me oltiin vietetty kaikki mahdollinen aika toistemme seurassa ja me viestiteltiin melkein koko ajan. Sen kuuleminen ja ääneen sanominen tuntui kuitenkin aivan järkyttävän hyvältä.

Sillä kyseisellä hetkellä tuntui hyvältä. Mun käsivarsilla oli poika, johon mä olin ihastunut ihan päätä pahkaa. Mun oli vaikea kuvitella, että Mikael myös tykkäsi musta takaisin. Se tuntui ihmeelliseltä. Musta tuntui todella onnekkaalta. Tunsin itseni erityiseksi. Olisin tahtonut jäädä siihen hetkeen. Olisin halunnut pysäyttää ajan ja vain olla.

Mä siirsin päätäni ja katsoin Mikaelia silmiin. Sitten mä painoin kylmät huuleni toisen pojan omia vasten. Meidän huulet liikkui hitaasti. Se sopi hetkeen. Mulla oli turvallinen olo.

"Kaikki on oikeasti hyvin", sanoin ja silitin lapasen peittämällä kädellä toisen poskea. Se nojasi päätään mun kämmeneen.

"Ollaanhan me yhdessä?" Mikael kysyi katsoen mua silmiin. Pianoin otsani sen omaa vasten.

"Onko mulla onni kutsua sua mun poikaystäväksi?" kysyin leikkisästi.

"Kyllä", se sanoi viimeinkin hymyillen ja yhdisti meidän huulet.

Me suudeltiin vielä hetki. Mä pitelin kiinni sen käsistä ja yritin lämmittää niitä. Lopulta meillä oli niin kylmä, että mä käskin Mikaelin menemään sisälle ja lähdin itse pyöräilemään kotiin.

Oli jännä, kuinka yhteen iltaan mahtui niin paljon. Ensin oltiin ihan alamaissa ja nyt eleltiin pastellisissa pilvilinnoissa.