Messed up

Äiti

- Aa Mikael –

Mikael:

Voinko tulla sun luokse?

Minä:

Juu...? Kui?

Mikael:

Lola kiukuttelee. Sillä on varmaan menkat

Pliis???

Minä:

Okei. Tuu vaan.

Mikael:

^.^

Mikael katseli ympärilleen meidän eteisessä. Mä esittelin sille nopeasti meidän taloa ja se tarkkaili kaikkea. Ihan kuin se olisi halunnut nähdä jokaisen pienen yksityiskohdankin ja vetää kaiken sisälleen ymmärtääkseen paremmin.

"Teillä on kiva koti", se totesi samalla kun johdattelin sen yläkertaan. Seinillä oli kliseisesti kuvia musta ja mun sisaruksista pieninä. Se katseli niitäkin kiinnostuneena, avain kuten mä olin katsellut sen valokuvia. Toisaalta sen valokuvissa ei ketään ei ollut pakotettu pukemaan päälleen Superman haalaria, koska se oli vanhempien mielestä söpöä. Omasta mielestäni näytin ihan kamalalta ja asu oli ollut kuuma.

Lopulta sain rehattua Mikaelin pois perhevalokuvien luota mun huoneeseeni. Meidän huoneet oli kyllä ihan vastakohdat. Mun huoneessa oli hämärä valaistus, verhot oli melkein aina ikkunoiden edessä ja huonekalujen värimaailma oli ruskea. Huonekalut olivat vanhoja ja jo vanhempien sisaruksieni kuluttamia. En voinut sanoa pitäväni niistä erityisen paljon, mutta toisaalta en ollut koskaan vaatinut uusien hankkimistakaan. Tyydyin vain osaani. Olin tyytyväinen, että olin äidin nalkutuksen jälkeen siivonnut huoneeni. Valehtelematta se oli ollut aika kamalassa kunnossa.

"Kuinka monta sisarusta sulla on?" Mikael kysyi. Se lysähti mun sängylle istumaan ja sen katse kiersi ympäriinsä. Mä seisoin keskellä huonetta tietämättä, mitä tehdä.

"Kolme", vastasin. Mikael kaatui sängylle selälleen makaamaan ja taputti paikkaa vieressään. Sitten se kysyi, miltä tuntui, kun oli monta sisarusta. Mä kävin sen viereen ja tuijotin kattoa.

"Onhan se ihan kivaa. Markus ja Kira ei enää asu täällä, joten Ilonan kanssa tulee oltua eniten tekemisissä. Kyllä me kaikki ihan hyvin tullaan toimeen", kerroin. Käänsin päätäni, jotta näin kyljelleen kääntyneen Mikaelin. Se katseli mua ja kuunteli hiljaa. Me oltiin taas ihan lähekkäin. Mä näin sen jokaisen kasvon piirteen ja virheen iholla, mutta ne teki siitä vain täydellisemmän. Puhalsin ilmaa sen kasvoille. Sen valkoiset hiukset liikkui hieman ilmavirran mukana ja se hymyili.

"HEEEI"

Mä suljin mun silmäni. Mun tosiaan teki mieli hypätä kaivoon. Koko ajan, joku tuli keskeyttämään.

"Se on mun äiti", sanoin huokaisten ja avasin silmäni. Mikael hymyili vienosti. Me noustiin ylös sängystä ja lähdettiin alakertaan. Mä olin kyllä tiennyt, että äiti tulee töistä jossain vaiheessa kotiin. Sen takia olinkin ollut vähän epäileväinen sen suhteen, että Mikael tulisi mun luokse. Äiti olisi niin innoissaan, kun toin kerrankin kavereita kotiin ja se kyselisi kaikkea. Mä en ollut kuvitellut, että se tulisi noin aikaisin töistä.

Äiti oli keittiössä kaivelemassa jääkaappia. Se suoristi itsensä, kun me saavuttiin paikalle. Se mittaili Mikaelia katseellaan.

"Ai sulla on kaveri kylässä", äiti totesi ja sitten se rupesi hymyilemään. Kai se oli tyytyväinen.

"Siltä näyttää", sanoin silmiäni pyöritellen. Äiti esittäytyi ja Mikaelkin kertoi nimensä.

"Kai sä jäät syömään?" äiti kysyi hymyillen edelleen. Mikael vilkaisi mua ennen kuin antoi myöntävän vastauksen. Mua ei haitannut, vaikka se jäi syömään, toivoin vain, että mun vanhemmat eivät päästäisi suustaan mitään noloa. Se nimittäin olisi ollut ihan mahdollista. Joskus kun olin tuonut Jennin meille, mun vanhemmat oli iloissaan kertoneet kaikkia noloja lapsuustarinoita. Jenni oli vain nauranut.

Me istuttiin kolmistaan ruokapöydän ääressä. Ilona oli kuulemma mennyt uuden kaverinsa luokse. Oli se siitä jossain vaiheessa mullekin maininnut. Se oli ystävystynyt koulun käsityökerhossa jonkun uuden tytön kanssa. Isä oli töissä myöhään.

Äiti kyseli Mikaelilta sen koulusta ja perheestä. Mikael vastaili kohteliaasti ja nyökkäili oikeissa kohdissa äidin selittäessä jotain. Mä seurasin hiljaa vierestä. Syvennyin mun ruokaani ja erottelin salaatin aineksia erikseen toisistaan. Äiti nauroi jollekin kertomalleen jutulle. Sitten se innostui kertomaan omasta työstään. Se kertoi tarinoita, joita mä olin kuullut jo miljoona kertaa. Se selitti samat jutut aina uusille ihmisille tai sellaisissa tilanteissa, jossa small talk oli tarpeen.

"Niin mistäs te tunnette?", äiti kysyi, "Karri ei koskaan kerro, mistä kaverinsa löytää". Mikael potkaisi mua jalkaan istuessaan mun vieressä. Nostin päätäni ja katsoin sitä. Se viestitti ilmeellään, että oli mun vuoro puhua.

"Mikael on Santun tyttöystävän veli", kerroin.

"Aijaa", äiti kommentoi ja aloitti kyselemään lisää. Kun puhe siirtyi Santtuun, se rupesi selittämään, mitä kaikkea me oltiin tehty pieninä. Kuinka me oltiin oltu kavereita jo päiväkodista asti. Äiti kertoi Mikaelille, kuinka mä olin huutanut päiväkodin hiekkalaatikolla Santulle, että hiekan syöminen oli rumaa. Se kertoi meidän seikkailuista alakouluaikoina ja siitä, milloin Petri oli liittynyt meidän porukkaan. Sitten se ylisti Petriä. Petri oli Petri. Se hurmasi kaikkien vanhemmat.

Lopulta mä olin saattamassa Mikaelia ovella. Sen äiti oli luvannut tulla hakemaan sen. Oli jo ihan pimeää ja kauempana kadulla lamppu loisti keltaista valoaan. Mä suljin oven perässäni ja seisoin sukkasillani rapulla. Mikael kääntyi tähyilemästä perheensä autoa. Se hymyili.

"Sun äitis on tosi mukava", se sanoi, "vaikka onkin tosi kova kyselemään". Naurahdin.

"Kiitos, kun sain tulla. Mulla oli kivaa", se kertoi hymyillen. Mä halusin sanoa jotain, mutta en osannut muotoilla sitä sanoiksi.

"Oli kiva, kun tulit", sanoin. Kyllä mäkin taisin hymyillä.

Auton valot heitti varjoja meidän pihaan. Mikaelin äiti oli tullut. Katselin hetken autoa, kunnes käänsin pääni vieressäni seisovan pojan suuntaan. Se hymyili edelleen.

Se painoi huulensa mun poskelle. Se  toimi tosi nopeasti. Hetki kesti ehkä vain sekunnin. Sitten se juoksi kohti autoa ja oli poissa. Nostin käteni poskelleni.

Hymy ei lähtenyt koko loppuiltana mun huulilta.