Messed up

Säveliä

"Voi pikkuista", Lola sanoi ja taputti Santun selkää, kun tämän silmistä valui vettä sipulin leikkaamisen takia. Me oltiin taas neljästään minä, Lola, Santtu ja Mikael. Tajusin, etten ollut kauheasti muiden kavereiden kanssa hengannutkaan viime aikoina. Petriä näin kyllä koulussa, mutta muuten se teki aina kouluhommia tai treenasi. Se voisi kyllä ottaa välillä rennomminkin. Kuluttaa muuten itsensä pian loppuun.

Mikael istui mua vastapäätä ja selasi puhelintaan. Lola kaiveli keittiönsä kaappeja ja etsi loppuja ruokavärkkejä. Pariskunta kokkasi yhdessä, eikä antanut meidän muiden auttaa. Tuli jotenkin sellanen fiilis, että oltaisiin oltu perhettä. Kai me tavallaan oltiinkin. Ystävät on perhe, jonka itse valitsee.

"Mä haen kaiuttimen, niin voidaan laittaa musiikkia", Lola ilmoitti ja katosi keittiöstä. Se oli tänään yllättävän hyvällä tuulella. Olin saanut huomata, että tytön mielialat vaihteli aika kovaa vauhtia. Silti Santtu jotenkin sieti sitä. Rakkaus tosiaan taisi olla sokea. Tai sitten Santtu oli vain tossun alle jäävää tyyppiä.

Havahduin ajatuksistani vasta, kun joku asetteli lautasia ja laseja pöytään. Koko keittiön oli vallannut sipulin tuoksu. Kastikkeet ja pastat oli valmistuneet sillä aikaa, kun olin pohdiskellut ihmissuhteiden koukeroita. Kaikki istui pöytään ja alkoi lappaamaan ruokaa lautasilleen. Mulla oli ihan huutava nälkä.

"Se on sitten soijarouhekastiketta", Lola selitti. Kohottelin kulmiani Santulle, joka oli vannoutunut lihasyöjä. Poika vain kohautti olkiaan vastaukseksi. Itseäni ei kasvisruoan syöminen haitannut. Äiti teki aina säännöllisesti jotain kasvispöperöä ja se oli yleensä ihan hyvää. Pakko kai sitä oli myöntää, että välillä lihan syönnistä tuli hieman huono omatunto. Sitten sen kuitenkin jotenkin vain työnsi pois mielestään.

Mikael asetti viimein puhelimensa pöydälle näyttö alaspäin ja sekin keskittyi syömiseen. Me ajauduttiin taas kerran juttelemaan koulujutuista. Mua vastapäätä istuva poika ei ottanut taaskaan osaa puheeseen. Lola yritti kysellä, kenen kanssa aioin vanhojen tansseihin. Oli sanomattakin selvää, että Santtu ja Lola menisivät yhdessä. Olin suostunut, kun Jenni oli kysellyt minua lähtemään kanssaan. Tutun ihmisen kanssa mennessä siitä ei tulisi kiusallista.

Seurasin Mikaelin reaktioita meidän muiden keskustellessa. Välillä se kohotteli kulmiaan tai pyöritteli silmiään. Se noukki nopeasti pastan paloja haarukalla suuhunsa. Ihan kuin se olisi halunnut keskustelun lakkaavan.

"Tää on aivan ihana!" Lola hihkaisi yllättäen, "me laulettiin sitä yhtä toista Juha Tapion biisiä ihan hirveen paljon riparilla". Tyttö alkoi innoissaan kertomaan riparimuistojaan ja juttuja iltaohjelmista. Mä sen sijaan keskityin kuuntelemaan laulun sanoja.

Mulle tuli jotain tosta biisistä mieleen. Tuli mieleen joku fiilis tai hetki. Aluksi en meinannut saada siitä millään kiinni. Muistikuva oli niin hatara, enkä ollut varma oliko se jotain kuviteltua vai hetki, joka oli oikeasti ollut olemassa. Mä pelkäsin, että en muistaisi tarpeeksi nopeasti ja mä menettäisin otteeni siitä. Se ahdisti. Tunne oli jotenkin lämmin, mutta samalla jännittynyt. Koko juttu oli pelkkä sumua.

Mä nostin kasteeni lautasella olevasta pastasta ja katsoin suoraan Mikaeliin. Se oli tuijottanut mua. Sen vaaleat silmät tutki mua. Sitten se lävähti päin mun kasvoja. Musta tuntui, kuin mut olisi työnnetty alas Mount Everestin huipulta.

Mikaelin kädet mun niskalla ja hiuksilla.

Mikaelin huulet lähellä mun omia.

"Jos sä oikeasti tahdot mut, sä suutelet mua selvin päin"

Mun kädet Mikaelin vyötäröllä.

Mä nostin käteni suuni eteen ja mun kulmat varmasti nousi hiusrajaan asti. Tämän mä olin siis unohtanut. Voi helvetin helvetti. Mikael taisi pitää musta niin kuin mä pidin siitä.

Poika mua vastapäätä tajusi mun muistaneen. Se nousi nopeasti tuolistaan ja poistui keittiöstä. Mun olisi tehnyt mieli lähteä sen perään. Mä puristin käsiäni nyrkkiin. Oliko tuo hetki todella ollut todellinen?

"Mikä sille tuli?" Santtu kysyi. Kupla mun ympärillä poksahti ja jouduin palaamaan tähän hetkeen.

"En tiedä", sain vaivoin kähistyä. Mä en tiennyt, mitä mun olisi pitänyt ajatella Olisiko mun pitänyt mennä juttelemaan sille? Mitä mä olisin sanonut? Ei jestas, mun ajatukset meni ihan ristiin. Olin hämmentynyt, mutta myös tosi iloinen. Mua kaihersi kuitenkin se, että Mikael taisi kuvitella, etten tosissani halunnut sitä. Sain väkisin syötyä ateriani loppuun. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin Mikaelia.

Mä päätin, että olisi parasta lähteä kotiin. Mä en pystyisi sosialisoimaan mun ajatusten ollessa näin sekaisin. Olin vetämässä takkia päälleni, kun Mikael poukkasi rappusia alas. Alimmalta rappuselta se törmäsi päin mua. Se oli rauhattoman oloinen. Sen katse lensi sinne tänne. Mun omat silmät suuntasivat katseeni sen huuliin.

"Ai sä olet lähdössä", poika sanoi ääni hieman väristen. Nyökkäsin. Se nyökkäsi takaisin. Ilme sen kasvoilla oli pettynyt ja hätääntynyt. Tavallaan toivoin sen johtuvan musta. Toivoin, että se tahtoi mun jäävän. Meinasin perua sanomani, mutta toinen ehtikin puhumaan ensin.

"Okei. Eipä mitään. Heippa sitten", poika puhui nopeasti, nyökkäsi uudelleen ja melkeinpä juoksi takaisin ylös. Niin vain se oli poissa. En uskaltanut lähteä perään. Mun täytyisi ajatella. Mun täytyi miettiä, mitä mä tekisin. Mun täytyi muistaa enemmän siitä illasta kuin vain tuon pienen hetken.

Huokasin avatessani ulko-oven ja astuin ulos viileään ilmaan.