Messed up

Pahoillani

Se hetki tuntui kuolemalle. Musta tuntui, että mun sydän pettäisi pian ja delaisin siihen rappusille. Jännitys oli liikaa. Sillä hetkellä koko tilanne tuntui ainoalta, jolla oli jotain merkitystä. Jos nyt kaikki ei sujuisi hyvin, mä en tietäisi mitä tehdä. Syvällä sisimmässäni mä tiesin, että se ei ollut maailman loppu. Mun suhdesoppani ei ollut mitään verrattuna sotiin, nälänhätään tai ilmastonmuutokseen. Silti se tuntui mun maailmani lopulta ja musta tuntui, että mä kuolisin siihen paikkaan. Kahdeksankymmentävuotiaana dementoituneena papparaisena mä en edes muistaisi tätä hetkeä, yritin lohduttaa itseäni. Mikään mitä ajattelin ei kuitenkaan auttanut.

Mä seisoin Mikaelin perheen ulko-oven takana. Olin juuri soittanut ovikelloa ja nyt mä odotin, että joku tulisi avaamaan. En ollut ilmoittanut tulostani kenellekään etukäteen. Lola kyllä tiesi, itsehän se oli tätä ehdottanut. Kuulin askelia ja varjo näkyi liikkuvan oven sumennetun ikkunan takana. Sydän tykytti, hengittäminen tuntui vaikealle. Ihan kuin joku olisi puristanut mun keuhkoja kasaan.

Ovi aukesi ja mua vastassa oli Mikaelin ja Lolan äiti. Mira katsoi mua päästä varpaisiin ja kurtisti sitten hieman kulmiaan. Sen katse oli polttava. Nyt mä ainakin tiesin, mistä Lola oli kipakat mulkaisunsa perinyt.

"Hei?" tervehdin naista epävarmana. Jalkoja heikotti ja mä rupesin epäröimään. Olisiko vielä sopivaa lähteä juosten pakoon? Olin päässyt jo tänne asti. Mä en olisi halunnut enää kääntyä takaisin. Kotoa lähteminen oli tuntunut vaikealta. Mun oli pitänyt pitää itselleni oikein kannustuspuhe. Nyt olin vihdoin täällä ja mä epäilin, että pääsisinkö edes sisään.

"No heipä, hei. Sä taisit olla Karri", Mira totesi. Sen ilme oli pehmentynyt vähän. Äänensävystä en pystynyt tulkitsemaan mitään.

"Joo", vastasin. Vaihdoin painoa jalalta toiselle. En tiennyt, miten päin olisin ollut. Nainen vain tarkasteli mua silmä kovana. Mä tunsin kutistuvani sen katseen alla. En varmaan koskaan aiemmin ollut näin ahdistunut.

"Onko Mikael kotona?" kysyin. Tilanne alkoi käymään todella kiusalliseksi. Vääntelin käsiäni. Suoristin takkini helmaa.

"On", Mira nyökkäsi tiukasti. Se supisti huuliaan ja selvästi mietti, pitäisikö mut päästää sisälle vai ei. Sekunnit kului ja yhtäkkiä se siirtyi sivummalle. Sitten se viittoi mua kädellään tulemaan sisälle.

Musta tuntui siltä, kuin olisin astunut leijonan luolaan. Pian joku varmaan hyökkäisi mun kimppuun ja pistelisi suihinsa. Me seisottiin Mikaelin äidin kanssa hetki vastakkain hämärässä eteisessä.

"Ota vaan ulkovaatteet pois päältä. Mikael on yläkerrassa", Mira kertoi. Se jäi seisomaan ja seurasi mun riisumista. Tältä siis taisi tuntua kuninkaallisista, joiden jokaista liikettä vahdittiin. Vedin takin päältäni, sulloin pipon ja lapaset sen hihaan ja asetin siististi henkarille. Sitten mä hivutin kengät jalastani ja asetin ne suoraan vierekkäin muiden kenkien viereen. Musta tuntui koko ajan, että se arvioi mun tekemisiä. Viimeksi, kun me oltiin tavattu, Mira oli ollut tosi mukava ja ystävällinen. Nyt se vaikutti  jopa vihamieliseltä.

Mä katsoin sitä hetken. Sitten mä lähdin hitaasti kävelemään kohti rappusia. Vilkuilin välillä taakseni. Lopulta Mira liikahti pois. Viimein mä saatoin hetken hengähtää. Kiipesin loput rappuset ylös ja pysähdyin ylhäällä tasanteelle. Mikaelin huoneen ovi oli raollaan. Mitä mun pitäisi tehdä? Koputtaa vai astua vain sisään? Paniikki mun sisällä kasvoi. Mulla ei ollut koskaan ollut tällaisia ongelmia mun aiemmissa parisuhteissa. Mä olin aina tiennyt, mitä tehdä. Nyt mä olin ihan ulalla.

Yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Hetken kuluttua se onnistuikin. Mä päätin koputtaa.

Sitten mä koputin, työnsin oven varovasti auki ja astuin sisään. Puristava tunne keuhkoista siirtyi mun sydämelle. Mikael istui sängyllä. Sillä oli kuulokkeet korvissa ja sylissään läppäri. Sen katse oli liimautunut kiinni näyttöön. Poika ei ollut vielä huomannut mun tuloa, joten mulla oli vielä aikaa ainakin pari sekuntia tarkkailla sitä.