Messed up

Turvallisuusriski

Mä tuijotin mun puhelimen lukitusnäyttöä. Taustalla oli kuva Mikealista ja sen koirasta. Näytöllä olevassa kuvassa Mikael hymyili ja se oli juuri kääntymässä mua kohti. Jolene oli hihnassa ja heilutti häntäänsä. Hetki sen kuvan ottamisen jälkeen koira oli syöksynyt mun syliin ja vaatinut huomiota. Hellyyshetken jälkeen me oltiin kävelty vielä vähän lisää. Lukituksen takaa taas paljastuisi yksi meidän yhteisistä selfiestä.

"Helvetin, helvetin, helvetti", kirosin hiljaa ja nousin istumaan sängylläni. En kironnut Mikaelia vaan viestiä, joka näkyi näytöllä. En viitsinyt edes avata sitä kunnolla, koska se näkyi tarpeeksi hyvin jo lukitusnäytöllä. Luin viestin yhä uudelleen ja uudelleen. Sanat eivät tuntuneet päätyvän aivoihini asti, vaikka kuinka niitä toistelin.

Lopulta avasin viestin oikeasti ja kirjoitin nopean vastauksen. Nousin sängyltäni, vedin hupparin päälle ja farkut jalkaan. Yritin pysyä mahdollisimman rauhallisena. Laskeuduin rappuset alakertaan haroen samalla hiuksiani stressaantuneena. Söin nopeasti leivän keittiössä. Isä luki sanomalehteä pöydän toisella puolella. Hiustenkuivaajan ääni kuului kylpyhuoneesta. Äiti oli varmaan käynyt suihkussa.

"Yks kaveri tarvii apua ja lupasin mennä auttamaan", valehtelin ihan pokkana isälle. Se nyökkäsi ja mutisi hyväksyvän vastauksen, eikä onneksi kysellyt sen enempää. Leipä tuntui kuivalta suussa, vaikka join vettä. Paha olo velloi sisällä ja olisin tahtonut oksentaa. Tiesin kuitenkin, että jos en olisi syönyt mitään, en olisi päässyt lähtemään. Äiti olisi pysäyttänyt mut viimeistään ulko-ovella jankuttaen syömisen tärkeydestä.

Vedin ulkovaatteet päälle ja lähdin talsimaan kohti pysäkkiä. Hetken kuluttua pääsin nousemaan  keskustaan menevään bussiin. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta perille päästyäni se tuntui kestäneen ihan liian lyhyen ajan. Olin koko matka leikkinyt hermostuneena takkini vetoketjulla. Yritin selata Instagramia, mutta en kyennyt keskittymään mihinkään. Maisemat olivat vain liukuneet ohitseni harmaana mössönä.

Keskustaan päästyäni lähdin kävelemään kohteeseeni. Heikotti ja jalat tuntui menevän alta. Avasin kahvilan oven ja asutin sisälle lämpöön. Ihmisiä oli kohtalaisesti ja puheensorina täytti tilan. Kävelin nurkkapöytään erään kyseisen tytön luokse.

Tytön pitkät hiukset olivat auki. Sillä oli toisessa kädessään puhelin ja toisella kädellään se piti kiinni muovikupissa olevasta frapinostaan. Istahdin vastapäiselle tuolille pöydän toiselle puolelle.

"Mitä sä oikein haluat?" kysyin mennen suoraan asiaan, ääni ihan hieman väristen. En viitsinyt edes ottaa takkia pois päältäni. Mitä suotta. Halusin vain tilanteen olevan äkkiä ohi.

"Etkö sä edes tervehdi?" Milla kysyi feikatulla epäuskoisella ja loukkaantuneella äänellä. Tyttö nosti viimein katseensa puhelimestaan. Laitteen se siirsi varovasti syliinsä mun ulottumattomiin. Ei kai halunnut toistaa sitä tapahtumaa, joka oli sattunut koulussa. Se oli myös ilmeisesti löytänyt puhelimensa kansliasta.

"Voitko mennä asiaan? Mä en ole small talk tuulella", sanoin. Mun kädet täirisi ja mua jännitti ihan hirveästi. Oksetti taas. Puheensorina alkoi tuntua kuurouttavalta. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Piti näytellä itsevarmaa. Piti näytellä, että tiesi mitä teki. Oikeasti mä olin ihan hukassa.

"Mikael on aika söpö jätkä", Milla sanoi kallistaen päätään hieman. Sen huulilla väreili muka niin ystävällinen hymy. Jos mä en aiemmin ollut paniikissa, nyt mä ainakin olin. Mun sormet kääriytyi tiukaan nyrkkiin. Mä en halunnut kuulla Mikaelin nimeä Millan suusta. Samalla meidän suhteesta tuli jotenkin tosi konkreettinen. Ihan kuin se olisi ollut kaikkien edessä arvioitavana ja tuomittavana, ihan kuin olisi seissyt ilman vaatteita suuren yleisön edessä.

"Mä en kyllä kuitenkaan ymmärrä, miten sä olet sen kanssa yhteen päätynyt", se sanoi. Se nosti kahvikuppiaan ja imi pillillä kylmää sisältöä. Ehkä se oli kylmien kahvien takia niin kylmä narttu. Kylmyys virtasi sen suonissa. "Siis, kun se on aika-", tyttö aloitti, mutta ei päässyt loppuun mun keskeyttäessä.

"Mitä sä haluat?" toistin kysymykseni uudelleen. Ristin kädet sylissäni. Jalkani liikkui pöydän alla kuin sillä ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa. Mä en halunnut sen puhuvan Mikaelista.

"Ensin mä ajattelin, että mä kerron kaikille, että sä olet homo. Sun kaveris kumminkin tappoi ne huhut aika nopeasti. Se oli kovasti sitä mieltä että olet aivan täysin hetero", Milla kertoi ja joi lisää kahviaan. Se katsoi mua suoraan silmiin edelleen hymyillen, mutta siitä pystyi kyllä aistimaan ärtymyksen. Kaveri, josta se puhui, taisi olla Santtu. Mä en tiennyt olinko mä kiitollinen vai vielä enemmän peloissani sen tulevasta reaktiosta, jos saisi joskus kuulla mun pitävän pojista.

"Sitten mä päätin hankkia todisteita. Sä kuitenkin päätit vähän muokata niitä uudelleen.. ja mun täytyi aloittaa alusta. Se sujui kuitenkin vielä paremmin kuin aiemmin. Mullahan on kuitenkin aika paljon kavereita", se sanoi ja supisti huuliaan. Se pyöritteli pilliä pitkissä rakennekynsissään.

"Mikael", se sanoi ääneen kuin maistellen. Olisin halunnut käskeä sen olemaan hiljaa. Mun olo oli epätodellinen. Helvetti, se hetki oli kuin jostain surkeasta elokuvasta. Mä vihasin sitä. Kävikö näin todella oikeassakin elämässä?

"Ja mä tunnen sen entiset kaverit. Ne ei taida olla enää niin hyvissä väleissä. Tai eivät oleet yläasteen loppuaikoinakaan". Mun mielessä välähti muisto niistä tyypeistä silloin kerran. Ne oli saaneet Mikaelin pois tolaltaan. Sen jälkeen mulle tuli mieleen Mikael valittamassa siitä, kuinka se on oikeasti nykypäivänä yläkoulu, eikä yläaste.

"Sä asetit mut tosi noloon tilanteeseen siellä bileissä ja mä olen saanut kuulla siitä. Ajattele, että mun omat ystävät on vitsailleet asiasta", se sähisi. Ystävällisyydestä ei ollut enää jälkeäkään.

"Hanki uusia", mutisin. Milla kuitenkin kuuli ja se mulkaisi mua pahasti. Samaan aikaan mun teki mieli pyöritellä silmiäni että piiloutua pöydän alle. Me ei oltu missään amerikkalaisessa teinileffassa vaan me oltiin Suomessa, jossa seksuaalivähemmistöjen asema oli ihan okei. Tietysti sieltä löytyi myös niitä rasisteja kusipäitä, jotka vihaavat kaikkia, mutta suurimmaksi osaksi ihmiset olivat okei, kai. Silti mua pelotti tulla ulos kaapista. Jos ei pelottaisi, mä en edes olisi tässä tilanteessa.

"No sähän voisitkin olla mun uusi kaveri", Milla hymyili ilkeästi, "Mikael on saanut pidettyä itsensä aika hyvin elossa tässä raa'assa maailmassa. Mitenköhän kävis jos.."

"Sä haluat, että me ollaan kavereita?" keskeytin toistamiseen, "okei". Tyttö tuijotti kynsiään.

"Ja sä nostat mun sosiaalista statusta. Sen sä olet velkaa, kun sä sitä myös murensit", se sanoi katkerana.

"Sähän voisit myös esitellä Mikaelin mulle joskus-".

"Me ei olla yhdessä", mä sanoin ennen kuin olin edes ehtinyt ajattelemaan juttua loppuun. Valehtelu sujui yllättävän hyvin. Se oli jo toinen valhe tälle päivälle, eikä varmasti olisi viimeinen. Se oli inhottavaa. Valheista ei yleensä seurannut hyviä asioita, vaikka sitä tekikin suojellakseen jotakuta.

"Jassoo", Milla sanoi. Se ei tuntunut yhtään uskovan mun sanomisia.

"No ihan miten vaan. Kyllä se jossain vaiheessa piilostaan sun perääs juoksee", tyttö sanoi ja nousi seisomaan. Se veti takin päälleen. Designer laukku olallaan ja puhelin kädessään se lähti poistumaan kahvilasta. Ulos päästyään se käveli vielä ikkunan ohi siitä kohtaa mihin oli mut jättänyt yksin istumaan. Se vilkutti ja virnisti ilkeästi.

Mä painoin pääni käsiini. Yritin tasata hengitystäni. Suljin silmät tiukasti kiinni. Mä voin pahoin. Tärisin ihan kauttaaltaan. Jokainen mun soluni tuntui kirkuvan.

Mistä lähin elämä oli ollut tällaista?