Messed up

Feels

"Se on yläkerrassa", Lola sanoi kylmästi ja lähti eteisestä. Täällä mä olin taas. Äitikin alkoi olla jo kärttyinen, kun en enää ollut yhtä paljon kotona kuin ennen. Se saarnasi perheen yhteisestä ajasta tai oikeastaan sen puutteesta. Mä oli taas vain lähtenyt nopeasti.

Nousin rappuset varovasti yläkertaan. Kävelin Mikaelin huoneeseen, jonka ovi oli auki, mutta siellä ei ollut ketään. Jäin tuijottelemaan sängyn yläpuolelle seinälle kiinnitettyjä valokuvia. Oli yhteisiä kuvia perheestä ja niiden koirasta. Seassa oli pari maisemakuvaa ja kuva meistä kahdesta. Kuvassa Mikael istui mun sylissäni ja meillä molemmilla oli kukkahiuskoristeet päässä. En ollut koskaan kuvitellut, että se oikeasti säästäisi Lolan ottamat kuvat.

"Mitäs sä täällä?

Mä säikähdin ihan helvetisti. Mä en ollut yhtään huomannut Mikaelin tulleen. Se nojaili rennosti ovenkarmiin kulunut t-paita päällään. Olin ollut niin syventynyt valokuvien katselemiseen. Olisi kiva nähdä kuvia siitä, kun Mikael oli pieni.

"Hmh. Enpä paljon mitään", sanoin ja sain toisen naurahtamaan. Sen hiusten vaaleanvihreästä väristä oli jäljellä tuskin enää mitään. Se käveli kirjoituspöytänsä luo ja rupesi kaivelemaan kaappiaan. Seurasin hiljaa toisen tekemisiä, eikä sekään sanonut mitään. Lopulta se nousi lattialta kädessään kumihanskat.

"Voit sitten varmaan auttaa värjäämään mun hiukset" se totesi. Nyökkäsin ja seurasin sitä pieneen yläkerran kylpyhuoneeseen. Kylpyhuoneessa oli lavuaari, pönttö ja suihkukaappi. Värimaailma oli vaalea, mutta seinillä lavuaarin vieressä oli värikkäitä läiskiä.

"En oo kyllä koskaan ollut värjäämässä kenenkään hiuksia", kerroin. Ensin maalattiin seiniä ja nyt värjättiin hiuksia.

"Ei se mitään", toinen totesi. Istahdin pöntön kannelle istumaan ja seurasin toisen tekemisiä. Se vetäisi kumihanskat käsiinsä ja heitti mulle toiset. Sitten se aloitti laittamaan väriä hiuksiinsa siveltimellä. Ensin hiusrajaan ja hetken päästä se siirtyi värjäämään muita osia hiuksistaan.

"Voitko nyt auttaa?" Mikael kysyi tarkkaillen itseään pelistä. Se kääntyi muhun päin ja ojensi siveltimen ja astian, jossa väriainetta oli, mulle. Sitten se kääntyi taas katselemaan itseään peilistä. Mikael ohjeisti ja mä laitoin vaaleaa väriainetta sen päähän.

"Yritän saada niistä valkoset, mutta en oo varma onnistuuko", se mutisi mulle. Hymähdin vastaukseksi. Me oltiin hiljaa. Mä mietin, miksi olin ylipäätään tullut tänne. Olin tahtonut jutella Mikaelin kanssa. Tahdoin kertoa sille, miltä musta tuntui ja mitä mä ajattelin. Mä halusin kertoa, kuinka tykkäsin siitä. En kuitenkaan saanut sanottua mitään. Sanat tarttui kurkkuun. Mä en myöskään tahtonut pilata sitä hetkeä mikä meillä oli. Ei tuntunut kiusalliselta ja fiilis oli ihan tyyni.

Lopulta värjäys oli valmis. Mikael kääntyi muhun päin. Me seisottiin vastakkain siinä ahtaassa tilassa. Me oltiin aivan järjettömän lähellä tosiamme. Meidän kasvojen välillä oli ehkä viisitoista senttiä.

"Kiitos", Mikael sanoi melkein kuulumattomalla äänellä. Kai se puhui hiustenvärjäämistä. Mun ajatukset oli ihan solmussa, kun se oli niin lähellä. Mun katse kulki pitkin sen kasvoja. Hiusrajassa oli väriainetta. Huulet oli kuivat ja halkeilleet. Vaaleansiniset silmät tarkkaili mun omia kasvoja. Mun katse vuorotteli sen silmissä ja huulissa.

Mä nojauduin lähemmäs samalla katsoen sitä suoraan silmiin. Mä tunsin sen käden mun paidan helmalla ja sen sormet liikkui mun lonkalla. Meidän huulten välillä oli enää vain pari senttiä. Meidät kuitenkin keskeytettiin. Lola huuteli Mikaelia. Mä säikähdin toistamiseen sen päivän aikana. Mikael vetäytyi kauemmas. Tytön ääni kuului kiroavan suljetun oven toisella puolella.

"Öm.. Jos sä nyt meet, niin mä saan pestyä mun hiukset", Mikael sanoi hieman liian kovaan ääneen avaten oven. Sen ääni oli jotenkin hätäinen ja se melkein työnsi mut ulos kylpyhuoneesta. Se ei katsonut mua silmiin.

Lola seisoi oven ulkopuolella. Se katsoi mua erittäin pahasti ja oli ihme, etten palanut tuhkaksi sen katseen alla. Mä yritin ohittaa sen, mutta tyttö tarttui mua tiukasti ranteesta ja esti mun lähtemisen. Se odotti hetken, kunnes kuuli veden äänet kylpyhuoneesta.

"Jos taitat hiuksenkin Mikaelin päästä, sä saat turpaas", Lola sähisi mulle. Ihan kuin se olisi tiennyt, mitä kylpyhuoneessa oli melkein tapahtunut. Mitään ei ollut kuitenkaan tapahtunut. Mä vihasin sitä, kuinka tytöt vaan uhkaili mua.

Mä repäisin käteni Lolan otteesta.

"Ehkä sun veljesi osaa ihan itse huolehtia itsestään", sanoin takaisin mahdollisimman asiallisella ja rauhallisella äänellä. Tyttö kurtisti mulle kulmiaan. Sitten se huokasi, puristi kätensä nyrkkiin ja sulkeutui huoneeseensa paiskaten oven kiinni.

Sitten oli mun vuoro huokaista. Mä rojahdin yläkerran aulan sohvalle istumaan ja hieroin toisella kädellä otsaani. Mä en ymmärtänyt, miten se muka vihasi mua niin paljon. Ihan kuin mä en olisi jo valmiiksi ihan sekaisin.

~~~~~~

Mitä ihmisille kuuluu?