Messed up

Let me take a selfie

Mä kiedoin käteni Mikaelin ympärille ja katsoin puhelimen näyttöä sen olan yli. Se asetteli vaaleanpunaisia hiuksiaan parempaan asentoon pois silmien edestä. Puhelimen etukamera osotti meihin päin. Välillä poika kurtisteli kulmiaan ja huokaisi turhautuneena. Oli sen hiukset millä tavalla tahansa, mä pidin siitä silti. Tykkäsin, että se oli silti hyvännäköinen. Toinen kuitenkin taisi olla erimieltä ja jatkoi hiusten kanssa värkkäystä.

"On se hyvin", sanoin ja näykkäisin varottamatta sen kaulan ihoa. Sen silmät laajeni hieman ja se pökkäsi mua kyynärpäällään kylkeen. Sitten se mutisi jotain siihen suuntaan kuin "yritä nyt olla".

Lopulta poika oli tyytyväinen kuontaloonsa ja nojautui mua vasten. Sitten me räpsittiin kuvia. Aluksi yritettiin olla ihan kunolla ja ottaa siistejä kuvia. Mä nojauduin asettamaan huuleni sen poskelle. Se hymyili. Sitten toisinpäin. Kliseistä ja tavallaan turhaa, koska kumpikaan meistä ei aikonut julkaista kuvia missään. Mikael vain sanoi tahtovansa muistoja.

Sen jälkeen se kuvien ottelu kuitenkin meni siihen irvistelyyn ja kaksoisleukoihin. Mä kutitin Mikaelia ja oli lähellä, että se olisi tiputtanut puhelimensa lattialle. Puolet kuvista taisi olla ihan heilahtaneita. Me rauhotuttiin vähän. Otettiin vakavat ilmeet kasvoille. Purskahdettiin kumminkin nauramaan ja irvistely alkoi uudelleen. Se oli rentoa. Musta oli ihanaa, että Mikael uskaltautui heittäytymään mun seurassa.

Oltiin juuri ottamassa, mitä pahinta kuvaa. Naamat kamalassa irveessä ja mahdollisimman monta leukaa näkyvissä.

"Tulee tosi hohdokkaita kuvia", Lola kommentoi seisoen Mikaelin huoneen ovella. Mikael laski puhelimensa syliinsä ja mä siirryin pari senttiä kauemmas.

"Jotain asiaakin?" mun sylissä istuva poika kysyi siskoltaan.

"Itseasiassa joo. Santtu on tulossa tänne, että te voitte joko lähteä tai selittää sille, miten teistä on tullut parhaita kavereita", Lola kertoi morkkaavaan sävyyn. Mä en vieläkään ollut ihan perillä tosta tytöstä. Vihasiko se vain mua vai sitä, että olin sen veljen kanssa. En vaan käsittänyt, enkä toisaalta viitsinyt ruveta kysymäänkään. Mikael vaikutti kuitenkin olevan ärtynyt siskonsa käytökseen.

"No me varmaan sitten lähdetään", Mikael sanoi hiljaisella äänellä nousten seisomaan. Se suoristeli paitansa olemattomia ryppyjä ja loi Lolaan odottavan katseen. Tyttö kuitenkin jatkoi seisoskelua ovenpielessä.

"Vielä jotain?" Mikael kysyi ärtymys huomattavasti kuultaen äänensävystään.

"Karri vois jossain vaiheessa kertoa sille. Jos mä olisin aivan kamala, mä olisin jo kertonut. Sä salailet sun parhaalta kaveriltas ja mä joudun keskustelemaan sen kanssa siitä, miksi sä käyttyäydyt välillä niin oudosti", Lola huomautti. Mä vain katselin sitä, enkä saanut sanottua mitään.

"Voitko jo mennä?" Mikael kysyi.

"Kumpahan vaan sanon", Lola kääntyi ympäri ja lähti. Me oltiin Mikaelin kanssa hetki hiljaa paikoillamme ja sitten mekin poistuttiin huoneesta.

Alakerrassa Mikael kutsui koiranssa meidän luokse. Jolene jolkutti häntä heilutellen omistajaansa kohti ja otti innoissaan vastaan rapsutuksia. Puettiin ulkovaatteet päälle ja lähdettiin ulos. Lähdettiin niiden kodin takapihan kautta läheiseen metsään lenkkipolulle. Koira kulki meidän edellä. Välillä se pysähtyi haistelemaan, mitäkin varpua tai kiveä. Mikael piteli fleksiä kädessään ja jatkoi eteenpäin pää painuksissa.

Ketään ei näkynyt missään, joten mä kiedoin toisen käteni sen vyötärölle. Mikael nosti päätään, katsoi mua hymyillen heikosti ja sitten se laski päänsä mun olkapäälle. Me jatkettiin matkaa kapealla polulla kiinni toisissamme Jolene kiiruhtaen meidän edellä.

"Sori, Lola vaan on tollanen. Mä en itsekään aina tiedä, mikä sillä on", Mikael pahoitteli.

"Eipä siinä kai mitään. Olihan sen sanoissa jotain perää. Ei sen olis pakko valehdella, mutta niin se silti tekee", vastasin mietteliäänä. Niin, eihän Lolan ollut mikään pakko pitää meitä salassa. Sehän olisi minä hetkenä hyvänsä kertoa Santulle ja ties kelle muulle meidän suhteesta. Se ei kuitenkaan ollut kertonut. Ehkä se halusi suojella Mikaelia. Mä pystyin vain arvuuttelemaan Lolan motiiveja, sillä vaikka kuinka yritin, en yhtään ymmärtänyt mitä likan mielessä liikkui.

Poika tuijotteli edelleen jalkojaan meidän kävellessä.

"Hei, kaikki on ihan hyvin", mä lohdutin, "nyt kun kerran raahauduttiin pihalle, voidaan ottaa lisää kuvia". Se nyökkäsi ja veti syvään henkeä kuin ryhdistäytyäkseen. Jolene kaiveli maata parin metrin päässä. Me pysähdytiin ja seisottiin Mikaelin kanssa vastakkain.

"Hymyile mulla", pyysin. Se katsoi mua ja yritti parhaansa mukaan hymyillä. Mä painoin huuleni sen suupieleen ja sitten nenälle. Sen jälkeen sen hymy olikin jo paljon aidompi.

Mä kaivoin puhelimen taskustani ja päästin irti vieressäni seisovasta pojasta. Sitten me jatkettiin kuvien ottelua. Ne oli sellaisia artsyjä takaapäin otettuja kuvia, joissa Mikael käveli edellä koiran kanssa. Jolene innostui poseeraamaan, joten siitäkin sai hienoja kuvia.

Mittari näytti varmaan nollaa. Maassa oli hieman lunta. Ei paljoa, vain sellainen pieni kerros, joka verhosi maan. Mikael sopi maisemaan hyvin.

Otettiin myös pari kuvaa kaikki yhdessä Jolenen kanssa.

"Joku on innokas antamaan pusuja", Mikael höpötteli koiralle, joka yritti nuolla toisen kasvoja. Poika oli kyykyssä koiran vieressä ja rapsutteli sen pehmeää turkkia. Mikael nousi seisomaan.

"Joku muu vois alla vielä innokkaampi antamaan pusuja", vihjasin kuin muina miehinä ja vedin pojan halaukseen. Suudeltiin hetki. Huulet toisiaan vasten, ne sopi niin hyvin yhteen.

"Sä oot kaunis", kuiskasin, kun oltiin vetäydytty hieman kauemmas tosistamme. Mun katse valesi pitkin sen kasvoja ja vaaleanpunaisia hiuksia.

Viimein sen huulilla oli täysin aito hymy. Sellanen, jota mä rakastin.

~~~~~~

Mites kesä on mennyt?