Välillä elämä on selvempää, välillä taas sotkuisempaa. Karrin elämä menee ihan sekaisin, kun hän tapaa Mikaelin.
Ystävyyttä, romantiikkaa ja perhedraamoja.
Sisältää kiroilua, päihteiden käyttöä ja jotain seksuaalisia kohtia. Luet omalla vastuulla.
K...
Kerrankin mä olin tavallaan ihan iloinen, kun arki taas alkoi. Ei tarvinnut olla kotona, jossa viileä ilmapiiri oli jatkunut läpi koko viikonlopun. Marraskuu oli alkanut ja ilmakin tuntui sen takia vielä viileämmältä. En ihmetellyt enää, miksi isovanhempani olivat joskus kutsuneet marraskuuta kuoleman kuukaudeksi.
Koulussa sujui ihan mukavasti. Tunnit kului joustavasti ja ruokalassa jauhettiin kavereiden kanssa taas paskaa. Lola oli viettänyt viikonloppunsa Santun luona ja Petri oli tehnyt koulutehtäviä. Olisi varmaan itsekin pitänyt, mutta niitä tuli sitten tehtyä oppituntien aikana ja joihinkin tehtäviin sai tutuilta vastaukset. Ei mulla huonosti kuitenkaan mennyt. Mä panostin kouluun omalla tavallani. Jotkut ei panostaneet ollenkaan.
Kieltäydyin Santun kutsusta tulla pelaamaan heille ja koulun jälkeen jatkoin tehtävien tekoa. Niihin kului parisen tuntia. Enkä mä vain niitä tehtäviä tehnyt vaan räpläsin myös puhelintani.
-Aa Mikael-
Minä:
Ops! Esta imagem não segue nossas diretrizes de conteúdo. Para continuar a publicação, tente removê-la ou carregar outra.
Mikael: Karri mitä vittua??
Minä: Siinä on kissa sukassa.
Mikael: KISSA?? SUKASSA??
Mikael: Ei kissojen kuulu olla sukissa!!!
Minä: No toi kissa on 🤗
Mikael: No niin näkyy olevan...
Minä: Mut sun on pakko myöntää, että se on tavallaan söpö.
Mikael: ...
Minä: No mutta miten sun päivä on mennyt?
Mikael: Koulussa. Sitä samaa tavallista
Mikael: Mites sulla?
Minä: Ei mitään erikoista. Yritän tehdä koulutehtäviä.
Mikael: Ooh kerrankin sä panostat!
Minä: En mä nyt niin paska ole!!
Mikael: Juu juu
Minä: 🖕
Mikael: Maalasin muuten loppuun
Mikael: Haluaisikko tulla kattomaan miltä näyttää?
Minä: Tietysti
Ruokapöydän ääressä istui vain neljä henkeä. Tavallista rupattelua ei kuulunut. Kaikki söi hiljaa makaronilaatikkoa keskittyen omaan ateriaansa. Satunnaisesti jonkun haarukka tai veitsi kolahti lautasta vasten.
"Mitä Siinalle kuuluu? Sun kaverit ei ole olleet pitkään aikaan kylässä. Olisi kiva, jos kutsuisit välillä jonkun meille. Sä et olisi niin usein yksin", äiti kysyi Ilonalta. Se selvästi yritti rupatella. Yleensä Ilonan kaverit oli positiivinen puheenaihe. Se halusi kai keventää tunnelmaa. Kävi kuitenkin ilmi, ettei tuo ollut hyvä keskustelun aloitus. Oli kuin äiti olisi painanut aseen liipaisinta.
"Voi hel-vet-ti", Ilona tavasi meille yhtäkkiä. Jokainen äänne tuli kirkkaana ja selvänä pikkusiskoni suusta. Tavallisesti se ei koskaan kiroillut. Joskus siltä joku sana saattoi lipsahtaa, mutta silloinkaan ei koskaan vanhempien seurassa.
"Ei saa kirota", äiti torui. Hän tiesi muiden lastensa oppineet kiroilun jalon taidon jostain, eikä tahtonut pikku-Ilonan sitä oppivan. Vähänpä se oikeasti tiesi.
"Faktat pöytään. Mulla ei ole enää kavereita", Ilona sanoi. Me kaikki käännettiin päämme sen suuntaan. Ilona laski haarukan ja veitsen siististi lautasensa viereen. Se katseli meitä vakavana. Mä oikeastaan yllätyin sen purkauksesta. Toisaalta olisi ihan hyvä, että asioista puhuttaisiin. Ehkä se otti Markuksesta mallia.
"Onhan sulla paljonkin kavereita", äiti sanoi ymmärtämättä, mitä tyttö tarkoitti.
"Ugh. Ne on nykyään mun kiusaajia", Ilona sanoi yrittäen pitää äänensä vakaana, mutta loppua kohden se särkyi. Kyyneleet lähti hitaasti valumaan pitkin tytön poskia.
Mä silittelin hitaasti mun pikkusiskon hiuksia. Makasin kyljelläni sen sängyllä. Olin loppujen lopuksi tosi ylpeä siitä, kuinka se oli pystynyt puhumaan noinkin vaikeasta aiheesta. Se oli kertonut itkien, mitä oli tapahtunut. Äiti ei ollut meinannut uskoa ja ymmärtää. Se oli järkyttynyt. Se varmaan pohti, kuinka ei ollut huomannut mitään ja syytti itseään. Mä ja isä yritettiin lohduttaa molempia.
Kun asia oli setvitty, äiti päätti ottavansa yhteyttä luokanopettajaan ja Siinan ja muiden vanhempiin. Ilta oli jo pitkällä. Kaikki halusivat nukkumaan. Ilona ei tahtonut olla yksin. Mä lupasin olla sen kanssa, kunnes se nukahtaa. Mä katselin siskoani hetken. Se nukkui viimein rauhallisesti. Mä nousin varovasti sen sängyltä ja hipsin ovelle. Vilkaisin sängylle vielä viimeisen kerran ja sammutin sitten valot huoneesta.
Omassa huoneessani mä rojahdin sängylle huokaisten. Tulisikohan vielä päivä, jolloin mun seksuaalisuuttani käsiteltäisiin meidän ruokapöydän ääressä.
Tajusin kuinka lapset ja nuoret, olikin hyviä valehtelijoita. Oli niin helppoa olla kertomatta vanhemmilleen ongelmista. Siinä samalla uskottelee itselleen, ettei niitä ole olemassa. Siinä saa hetken kuvitella elävänsä täydellistä elämää.
